Tommy Hellstenin ensimmäisen kirjan nimi Virtahepo olohuoneessa, sen läheisriippuvuuden ja sisäisen lapsen käsitteet muuttuivat heti tavaramerkiksi. Hellsten tunsi aiheensa isänsä ja äitinsä vaikean alkoholismin hänelle aiheuttamien kärsimysten kautta. Menneisyys sääteli tulevaa: toistakymmentä vuotta alkoholismin parissa terapeuttina, kouluttajana ja konsulttina, Myllyhoitoyhdistys ry:ssä projektipäällikkönä. Ja teologina.
 
 

Vallankin Elämän Lapsi-kirjassa saa sisäinen lapsi hengelliset kasvot. Lapsiominaisuuden muita piirteitä ovat luottamus, haavoittuvuus, luovuus, intuitio, uteliaisuus, kyky ihmetellä. Alkoholiongelman läpitunkevuus perheen jokaisessa sopukassa: Virtahepo Olohuoneessa - pakastaa ne syväjäähän. Tunteet voivat johtaa tuhoon! Eivätkä ne ole todellisia, koska vanhempien peili ei niitä ole koskaan heijastanut. Niinpä ei kukaan perheessä näe virtahepoa! Pyhä kolmiyhteys älä puhu, älä tunne, älä luota on rikkumaton. Vain rakkain ei petä. Se palvelee aina ja varmasti, luo tunteen elämänhallinnasta: pystynhän muuttamaan maailmani sen avulla! Niinpä Hellstenin isäkin kuultuaan olevansa jo kuoleman rajalla maksansa vuoksi kiiruhti heti nauttimaan tuota ainoaa turvaansa noin kauhean uutisen edessä.

Virtahepo siirtyy alkoholistin lapseen, joka lapsiominaisuutensa menettäen kasvaa läheisriippuvaiseksi: ulkoaohjautuvaksi, toisten armoilla olevaksi, vain heitä varten ilman omaa minuutta. "Läheisriippuvuus on sairaus tai sairaudenkaltainen tila, joka syntyy kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu siihen." Hän jatkaa virtahevon kesytystä: kellään ei saa olla paha olo, ettei se taas särje paikkoja. Tätä hän toteuttaa mm. hoitotyössä, sielunhoidossa, sosiaalityössä, juopuu siitä; on työvuksissa. Tai takertuu muihin Hellstenin valtapäihteisiin: uskontoon, tietoon tai omistamiseen; sairastuu vahvuuteen. Tai prosessipäihteisiin: seksiin, ruokaan, uhkapeliin. Niin pako jatkuu kolmanteen ja neljänteen polveen.

Virtahepo on mainio puheenvuoro alkoholismista, selkeä, puhdaskäsitteinen hallittu kokonaisuus, joka kolahti suoraan suomalaisen kärsimyksen juurille. Elämän Lapsi, kohderyhmänään kohtalotoverit, ei lisää siihen mitään uutta, vaan tarkentaa vanhaa, epämääräisemmin. Se keskittyy toipumisvaiheen pohtimiseen, elämän uhrista itsevastuullisuuteen kasvamiseen: "Jollet pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi sitten makaat lattialla?" Hellstenin jumalasuhde sisäisen lapsen inhimillisyydessä ja taivaallisuudessa saa siinä enemmän sijaa Kristuksen kehotuksen mukaisella matkalla tulla lasten kaltaisiksi.

Elämän Lapsen suurin arvo on siinä, että se on tavallaan aidompi ja henkilökohtaisempi, Hellstenin omien vammojen ja perheenkin ovea raottavampi, kuin Virtahepo - lapsiominaisuus näkyy entistä selvemmin - mutta sen hintana on sanoman vaimentuminen - toista kertaa ei Hellsten enää iske suoraan Suomen kansan suoneen, vaan pitää vain hiukan hapuilevankarhean, haikailevankin, mutta yhtäkaikki sympaattisen jälkipuheen päätyölleen.

Elämän Lasta ei pidä lukea ilman Virtahepoa. Mutta Virtahepo täytyy lukea - ilman Lasta tahi ei!