Hyvät kuulijat! - Pehmeinä velloivat sanojen mainingit pienessä kokoushuoneessa, nousivat korkeammiksi, yltyivät myrskyyn. Hengen vihurituulet puhalsivat sanojen räiskeet päin kuulijoitaan. Kokoushuone myrskysi! Yrjö Kallinen puhui!

Se oli kauan sitten, liekö 60-luvun loppupuolella käydessäni kerran Buddhistien Ystävien kokouksessa. Vieläkin heräävät nuo vuosien takaiset väreet selkäpiissäni muistellessani oloani juuri häntä vastapäätä hänen katseensa ja sormensa tulilinjalla.

Puhetta seuranneen hiljaisuuden katkaisi Leo Hildén. Mikä kontrasti! Hildénin muuten niin leijonamainen hahmo...

Oulun poika Kallinen: kuin elämä itse - paradoksi.

"Mies saa neljä kuolemantuomiota - ja elää puolta vuotta vaille 90-vuotiaaksi. Kouluja käymätön - oppinut ja viisas kuin huippuetevä professori. Mies mahtava ja itsevarma - sisimmässään vaatimaton ja nöyrä. Kaukaisten ja läheisten piirittämä - yksinäinen ja muista riippumaton. Zen-buddhisti - joka kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Sosialisti - jota monet kapitalistit pitävät ystävänään."

Näin kuvaa Kallista hänen pitkäaikainen ystävänsä opetusneuvos Saul Nieminen kolme vuotta Kallisen kuoleman jälkeen vuonna 1978 ilmestyneessä kirjassaan. Hän kertoo Matti Kurjensaaren näkemyksen Kallisesta, paradoksien miehestä:

Sanomalehdet eivät hänen nimeään kuuluta - hänestä puhutaan muutenkin ja hän on vaikutukseltaan "kansallinen salaneuvos". Kirjallisuudessa hän on väärä mies mutta myös oikea. Hän on yhtä aikaa länsimainen ja buddhalainen, idän aineettomien hurmostilojen mies, josta tuli osuuskauppapuhuja. Aatteenmies, joka tahtoo vapauttaa ihmiset aatteen kahleista. Dynaaminen ihminen, jonka maailmankaikkeus on staattinen, kasvissyöjä, joka on nähty lihakaupassa.

Seuraavana vuonna ilmestyi Teuvo Raskun muistelmateos tästä mysteerien miehestä. Rasku ennätti tuntea Kallisen miltei puoli vuosisataa, olla Kallisen hengen oppipoika. - Kummatkin kirjat ovat kymmenien ihmisten muisteloiden haarukkapaloja, vuosilukuja ja paikkoja täynnä. Rasku keskittyy kuitenkin enemmän sille puolelle, joka Kalliselle itselleen merkitsi eniten: henkeen vaan ei psykologiaan. Kallinen oli kiinnostunut Zen-buddhismista, teosofiasta, parapsykologiasta ja yleensä kaikista ihmisen mielekkäistä ja mielettömistä elämäntajuamistavoista kiinnostunut. Hän halusi tietää, "miksi jonkun aivot ovat sellaisella sykkyrällä". Tuntemistaan ihmisistä hän arvosti ilmeisesti eniten - kuten Raskukin - Krishnamurtia, Suomessakin melkoisen tunnettua intialaissyntyistä elämänfilosofia.

Kallista ei oltu vielä kulutettu muisteloilla kuiviin. Seuraava teos ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin: Paavo Rintalan muutaman zeniläisvetäisyn ääriviivapiirros, Rintalan velanmaksu Kalliselle, jota kirjan takakannen mukaan on jo esitetty pienoisnäytelmänä Suomen näyttämöillä.

Kallisen vaikutusta Rintalaan voimme arvailla Saul Niemisen kirjan perusteella. Sen mukaan näin Rintala:

Tiedän saaneeni Kalliselta ratkaisevan paljon, niin paljon, etten elämäni loppuun saakka kykene maksamaan velkaani hänelle vaikka kuinka onnellisissa olosuhteissa kykenisin hiljentymään ja kuuntelemaan hiljaisuuden ääniä. Sittenkin olen hänelle velkaa, aina. Hän oli minulle minun parhaan miehuuteni Yliopisto.

Kyllä se Yrjö sellaiset eväät on minulle jättänyt, että jollei niiden varassa pärjää, niin kyllä pitää olla huonopäinen, sanoi hänen vaimonsa Aune.

Rintalan minämuotoinen tarina harppoo pitkin kronologisin loikin Suomen sotien ja luokkaerojen mielettömyyksien jalanjälkiä Kallisen fyysiseen sokeuteen saakka, jossa Rintalakin putoaa jumalaan:

Nuorena uskoin: kunpa meillä olisi tarpeeksi tietoa, se auttaisi.

Että tieto on tärkeintä kaikesta.

Ei se ole.

Valo on tärkeämpi.

Ei tämä valo jonka puute tuntuu silmissäni ja vaikeuttaa näköäni vaan

se toinen: valaistus."

....

"Minä en näe kävellä tästä puhujapöntöstä ilman apua pois, sillä - sillä

nyt minä olen alkanut nähdä."

Rintala on osan velkaansa maksanut takaisin.

Kallinen vaikutti syvästi osuuskauppaliikkeeseen, toimi sodan jälkeen puolustusministerinä, oli monessa mukana. Kun nämä kaikki ovat unohtuneet, vaikuttaa hän vielä kirjojensa kautta. Mikään kirjailija hän ei ollut. Hän kirjoitti veteen; puhui, käytti sitä ainoata metodia, jolla hengen palo vasta todella tarttuu; henkilökohtaista kosketusta. Vaikka kirjat eivät olleetkaan muodon mestariteoksia, ne tulevat vaikuttamaan vielä pitkään. Hänen kahdeksasta teoksestaan neljä käsitteli elämänfilosofisia kysymyksiä (Zen, idän sanoma valaistuksesta, 1944. Hälinää ja hiljaisuutta, 1958. Tässä ja nyt, 1965. Elämmekö unessa, 1971).

Viimeisen sukupolven aikana on vain yksi toinen ihminen kuollessaan jättänyt Kallisen kokoisen aukon Suomen henkiseen ilmapiiriin: Mika Waltari. Heidän persoonallisuutensa mukana poistui myös heidän yksilöllisyytensä; se sisäinen tekijä, jonka hiljaisuutta vain harva vahvakin persoona pystyy kuulemaan.

Mitä väkevämmin ihminen oman sisäisen yksilöllisyytensä ääntä seuraa, sitä paradoksisemmaksi hän muuttuu niin itselleen kuin muille. Hän on rajamaiden kulkija; monilla leiritulilla nähty tuntematon. - "Kiitos", sanoi hän kuollessaan, eikä hänen Aune-vaimonsa tiennyt, kiittikö hän Jumalaa, elämää vai vaimoaan. "Kiitos", sanoi vaimokin, ja Yrjö Kallinen oli poissa, mutta hänen vaikutuksensa ihmisyyden ja totuuden puolesta jää jäljelle kuin zeniläinen hiljaisuus, joka karjuu kuin leijona.

Markku Siivola