Psykiatrian piirissä ei ihmistä ei tahdota alistaa koneeksi. Eikä toisaalta
ylentää henkiseksi; spirituaaliseksi olennoksi. Niinpä ihminen jääkin
sekasikiöksi; olennoksi joka ei ole oikein mitään ja vähän kaikkea.
Tällä on suora seuraus ihmiseen harjoitettavaan terapeuttiseen toimintaan.
Terapiakaan ei oikeastaan ole mitään. Tai se on vähän kaikkea; sinne tänne
epämääräisesti aaltoileva keskustelu. Osastohoito on usein potilaan
päämäärätontä ajelehtimista, jossa terapia merkitsee rutiininomaista istuskelua
milloin osaston kahviryhmässä, milloin toimintaterapiassa maalaamassa, milloin
missäkin rutiinissa ilman että kukaan kysyy - pystyy kysymään - miksi? Kaiken
yllä leijuu vain hämärä käsitys että tästä kaikesta on potilaalle jotain hyötyä
jollain tavalla, jota kukaan ei pysty määrittelemään.
Ihminen on alennettava koneeksi. Ja samalla kertaa ylennettävä hengeksi.
Ihmiskone on vain yksi osa ihmisestä. Ihminen on henkinen olento, se ilmenee
uskonnoissa, kaunokirjallisuudessa, lukemattomien ihmisten kokemuksissa, mutta
hyvin harvoin psykiatriassa. Se ei voi
ilmetä psykiatrian takia vaan -
parhaassa tapauksessa - psykiatriasta
huolimatta.
Tämä henkinen olento käyttää ilmaisukanavaa; kehoa kaikkine siihen kuuluvine
ominaisuuksineen. Tätä kokonaisuutta sanotaan psykofysiikaksi. Usein sanotaan:
ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Tämä on ihmisen valitettavaa
rajoittamista, sitä jonka psykiatria joutuu tekemään. Ihminen on psykofyysinen,
mutta se ei vielä muodostaa kokonaisuutta. Ihminen sisältää paljon muuta.
Välitämme kuitenkin nyt vain tuosta psykofyysisestä osasta;
persoonasta. Se on väline, kuin auto,
joka kuljettajan (joko ihmisen
yksilöllisyyden tai - valitettavasti - ulkoisten ideologioiden) tahdosta
kuljettaa meitä elämässä eteenpäin.
Auto voi rikkoutua matkalla, joko aivan alussa (synnytyskomplikaatio). Se
saatetaan jopa koota väärin tehtaalla (geneettinen häiriö, kohdunsisäinen
trauma)
Mitä tehdä tälle rikkinäiselle autolle? Useimmiten suunnitelma on vakio, tai se
pohjautuu epämääräiseen vaatimukseen suunnitella koko auto uudestaan.
Ääriesimerkki: kumin puhjetessa ei vaihdetakaan rengasta; yhden miehen lyhyen
työpanoksen vaatimaa työtä (esim. oikeaan osunut lääkitysmuutos) vaan aletaan
suunnitella täysin uutta automallia moottoreineen kaikkineen (lähdetään
harhailemaan loputtomasti potilaan lapsuuteen, harjoitetaan vanhoja rutiineja).
Jos sylinteri leikkaa kiinni (päreet palaa), voidaan tehdä valinta: vaihdetaanko
vain männäntiivisteet (lyhyt oirekeskeinen terapia), vai tehdäänkö tosi
perusteellinen moottoriremontti ja etsitään varmuuden vuoksi vielä kaikkia
muitakin vikoja (laaja strukturoimaton, vapaata assosiaatiota suosiva
terapiamuoto).
Kun vika on löytynyt, on suoritettava arvio vikaantumiseen mahdollisesti
vaikuttaneista muista tekijöistä. Tiivisteet vaihtamalla pääsee matka jatkumaan
heti, mutta seuraava vikaantuminen
saattaa tapahtua nopeammin. Perusteellisemmalla moottorin huollolla matka
pääsee alkuun hitaammin, mutta matkanteko on varmempaa. Jos joka pikkuvian
kohdatessa tarkastetaan koko auto perinpohjin etsimällä muita tuohon vikaan
mahdollisesti muita enemmän tai vähemmän myötävaikuttaneita vikoja, kestää auto
kyllä ainakin teoriassa pidempään ja sen ajomukavuus on parempi, mutta
käytännössä se johtaa ylettömän kalliisiin ja pitkiin huoltamolla seisottamisiin
(vuosikausien analyyseihin). Se maksaa autonomistajalle (terapiamaksut) tai
huoltamolle (KELAn tai muun yhteiskunnallisen organisaation kustantama terapia,
joka riittää vain harvoille) huomioonottaen huoltoporukan suuruuden, verstaan
aukioloajat ja lukemattomat muut verstaan ulkopuolella parveilevat asiakkaat.
Joskus auto on kuitenkin niin huonossa kunnossa (psyyke niin pahasti hajalla),
ettei mikään muu kuin todella perusteellinen korjaus enää auta. Toisaalta ei
liian huonokuntoista autoa kannata edes korjata (kaikkia ei voida auttaa, siksi
resurssit täytyy kohdentaa niihin, jotka eivät ole liian terveitä tai liian
sairaita).
Uuden auton voi joku ostaa, uutta elämää ei, vanhalla on tultava toimeen.
Kunnallisen autokorjaamon on ikävän usein turvauduttava vain pinnalliseen
tukihuoltoon; auto nostetaan tihein aikavälein pukille tiivisteistä karkuun
pursuvan öljyn lisäämiseksi (hyvän päivän kuulumisten vaihto ja
psyykenlääkepiikki pyllyyn vakiovälein). Tämä hoito on tehtävä, kun
kustannuslaskelman mukaan suurikaan remontti ei enää korjaisi liian pitkälle
murtunutta perusrakennetta. Se voi olla hyvinkin humaani ja ystävällinen
ratkaisu, vaikka realiteettien yli korkeisiin ihanteisiin katsovat
kohottaisivatkin katseensa rakkauden taivaisiin halveksien sellaisia
materialistisia kysymyksiä kuin kuka kaiket viulut maksaa ja millä rahalla
saadaan huoltoporukasta enemmän rakkautta kuin sillä luonnostaan on.
Kyse ei siis ole lyhyen tai pitkän terapian tai tietyn terapiamuodon
suosimisesta, vaan strukturoimisesta; vika-analyysista, johon tarvitsemme
potilaan omaa strukturoimista. Mikä on päämäärämme; mikä on
potilaan päämäärä? (yllättävän usein
tahtoo potilaaksi kutsuttu ihminen olla rauhassa omaa epämääräistä kyvyttömyyden
tunnettaan auttamispakollaan pakenevalta mielisairaanhoitohenkilökunnalta).
Kuinka suureen remonttiin hän itse
pyrkii?
2000?