Korkealle on katedraali jo rakennettu ja urkupillien kerrokset humajavat yhä moninaisemmin äänin, leikkaavat kirskuen toistaan. Kuuroja liikkuu katedraalin pihalla sadoin miljoonin. Siellä täällä väsyy aine taakkansa alla ja ryskyen syöksyvät lohkareet alas kasvavin varjoin huono-onnisten yllä.
Parhaasta rakentamistavasta kiisteltiin, ja lukemattomat rakennusporukat ottivat mittaa toisistaan, osoittivat sortumia toistensa alueilla, mutta kaikki kaaret nojautuivat toisiinsa, kaikki riippui kaikesta. Kivi, betoni, teräs, puu, kaikki kantoivat toisiaan, eikä muuta voitu. Piirustukset olivat hukassa, rakennusmestarit eri mieltä, työmaan johtajaa ei ollut kukaan koskaan nähnyt.
Katedraalin kasvu ei hiljene. Seinät paikataan, työ jatkuu taas ylöspäin, ja loputtomasti muuttuvia ovat seinät, loputtomia freskot seinillä, ikkunakaaret, kaarien koristeet, sirot ja jykevät, pylväät paksut ja ohuet, tasanteet ja kaiteet, kaikki erilaisia.
Aurinko paistoi läpi sen ikkunoiden, joiden määrää ei kukaan enää tiennyt, kimpoili loputtomin mutkin seinäsokkeloissa, kuoli rosoisiin nurkkiin, heitti rajattomia varjoja alhaalla kulkijoiden ihmeiksi. Eivätkö ne jo näinkin olisi olleet loputtomia, eivätkö ne jo näinkin luoneet loputtomia selityksiä niitä luovasta katedraalista, vaan päiväin kierto muutti niitä lisää! Niitä seurailtiin, yhtyviä, eroavia varjoja valuen kaduilla toreilla, seinillä, katoilla, pihoilla, katedraalikaleidoskoopin varjoleikit päiväin nauhassa, helmet toistensa kaltaiset, aina erilaiset haihtuen seurailijansa yöhön, ja uuden aamun viilsi lapsen parku ja villilintujen kimeä huuto kaiken yllä.