Tutustuin Orvoon Suomen Parapsykologisessa Seurassa joskus 1960-luvun puolivälin tienoilla. Orvo oli liittynyt seuraan vuosisadan puolivälissä toimien sen sihteerinä suurimman osan sen ajasta, kuolemaansa asti. Sihteeriyttään Orvo nimitteli karmakseen, ja seuran johtokunnan tuolloin istuvista naispuolisista jäsenistä hän huokasi kerran "mitä mie teen niille vanhoille lohikäärmeille". Vaimostaan Hannelesta, joka oli huomiotaherättävän rehevä, ilmapiirin kokonaan täyttävä tyyppi, sanoi Orvo, jotta tuo Hannele on kyllä itsekeskeisyyden huipentuma, mutta ei tippaakaan itsekäs. Minulle Orvo huokasi vaimostaan kerran, jotta "Mie en aina jaksais olla sille playboyna". Kaikki nämä hän sanoi samalla ymmärtävällä lempeydellä millä tavoin kerran heidän väittelyssään kuulin Hannelen sanovan hänelle hänestä "Sika!".
Aivan aluksi en kiinnittänyt häneen huomiota Parapsykologisessa seurassa suurempiäänisten vetäessä huomioni puoleensa, mutta vähitellen jokin hänessä alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän. Ensimmäistä kertaa muistan vakavissani miettineeni mikä hän on miehiään kun luin hänen monisteensa "Totuuden pelko ja psyykkiset kyvyt". En voinut hyväksyä sitä varmuutta, jolla hän kirjoitti, niinpä kyselin itseltäni ja muiltakin, onko tuo mies itsekeskeinen hullu vai todella viisas mies.
Orvo kutsui minut jossain vaiheessa kylään. En muista mitään muuta siitä ensimmäisestä kerrasta kuin että sieltä lähdettyäni täydessä bussissa seisoessani ajattelin "en kyllä tajunnut mitä se mies puhui, mutta jotain äärimmäisen hienoa se oli".
Siitä alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt tuttavuus, jolloin vierailin Orvon ja hänen vaimonsa Hannelen kodissa viettäen siellä aina tuntikausia kerrallaan, lähtien pois vasta pikkutuntien aikaan. Se olin aina minä joka väsähdin ensiksi, nuo kaksi vanhaa ihmistä eivät koskaan. Kysyin kerran mitä lie kello kahden aikoihin Hannelelta kuinka hän jaksaa aina valvoa näin myöhään vaikka hänen oli noustava jo kello viideltä kassanhoitajan työhönsä. Silloin Hannele tokaisi tyypilliseen kovaäänisen intensiiviseen tunteikkaaseen tyyliinsä: "kuinka mie voisin mennä noin ihastuttavan miehen viereltä nukkumaan!" Tuo lause kertoi paljon heidän välisestään 39 vuotta kestäneestä suhteesta, joka päättyi vasta Orvon kuolemaan 69-vuotiaana 20. syyskuuta 1976, vain neljä vuorokautta sen jälkeen kun oma poikani Markus, toiselta etunimeltään ymmärrettävästä syystä Orvo, oli syntynyt. Orvo oli totuudellisin ihminen jonka olen tuntenut, ja samaa viestiä Orvosta kertoi Hannelen vahvistava huudahdus "nii-in, Orvo ei ole koskaan valehdellut" kun Orvo kertoi minulle, ettei hän muistaakseen ole koskaan valehdellut.
*
Orvon äidillä oli selvänäkijäkykyjä. Kerran äiti pelasti perheen pommikuopasta, jossa olivat pommituksia paossa, sanomalla jotta äkkiä pois, tähän tulee uusi pommi, ja niin heti kävikin. Vuosikausia myöhemmin äiti varoitti Orvoa menemästä raitiovaunuun, jotta hänelle ei kävisi huonosti. Orvo ei totellut, ei ruvennut kohtaloaan kiertämään, kuten hän sanoi, vaan kulki sinä päivänä raitiovaunussa, peläten kuitenkin tietysti silti, mutta koko päivänä ei mitään tapahtunut. "Nyt sie eukko ennustit miulle viimeisen kerran", oli Orvo itsekseen tuumannut.
Dramaattisimman ennustuksen oli äiti antanut jo Orvon ollessa ehkä 7-10 vuotias, joka vahvisti Orvon itsensä noin viisivuotiaana näkemää unta (tai näkyä), jossa hän kulki suuren navetan keskikäytävää, ja karjan kytkyinten kalina kuului navetassa, sekä ääni joka sanoi "kytkyimet, kytkyimet!". Sitten hän näki kuinka häntä lähestyi samaa käytävää pitkin noin 15-vuotias poika kainalosauvoin, toinen jalka polven alapuolelta poikki. Kun poika tuli lähemmäs, hän järkyttyi havaitessaan kuinka se poika oli hän itse.
Hänen äitinsä sanoi hänelle muutamaa vuotta myöhemmin, että hänen jalkansa tulee menemään poikki. Kun hän oli 15-vuotias, sanoi äiti hänelle, että älä lähde junamatkalle, jalkasi menee poikki sillä matkalla, mutta Orvo oli tuumannut, että hän ei ala kohtaloaan kiertämään, ja jos hän jää tänne kotiin niin tiedä vaikka katto romahtaisi ja te muut siihen kuolisitte. Niin Orvo lähti. Junan ollessa pysähtymäisillään asemalle hän näki että toinen juna, jolla hänen piti jatkaa, oli juuri lähdössä. Hän päätti että hän mieluummin astuu tästä junasta pois sen vielä hiljaa vieriessä ennen pysähtymistään, kuin että hän odottaa sen pysähtymistä ja koettaa sitten juosta toisen junan vauhdissa kiinni. Yöllä oli ollut pakkasta ja hänellä oli uudet liukaspohjaiset kengät jalassa, ja niin hän varovaisuudestaan huolimatta lipesi junan portailla, putosi maahan, ja junan pyörä vieri hänen vasemman polvensa alapuolelta yli.
Kun asemavirkailija tuli vihdoin tuomaan viestiä Orvon kotiin, hän hämmästyi nähdessään valojen palavan, oven olevan auki. Orvon äiti oli sanonut muille lapsille, että jättäkää ovi auki ja valot palamaan, viestinviejä tulee kertomaan että Orvon jalka on mennyt poikki. Niin äiti sanoi viestintuojalle, että hän tietää miksi olette tulossa, Orvolta on jalka katkennut.
Sain tähän tarinaan vahvistuksen yllättävältä taholta. Orvon hautajaisissa istuttiin kahvipöydässä, ja kuulin viereisessä pöydässä vanhan miehen kertovan matkastaan Orvon perheen luo kertomaan Orvon jalan kohtalosta. Siinä oli Orvon kertoma rautatievirkailija!
Samassa siunaustilaisuudessa kuulin Hannelen tavanomaiseen kovaääniseen tapaansa kailottavan toisesta pöydästä kirkkoherra Voitto Viron siunauspuheesta, jotta "Voitto Viro sanoi Orvosta että 'maasta olet sinä tullut', mutta ei Orvo tullut maasta! Orvo tuli taivaasta!" - Orvo olikin aikoinaan kertonut minulle, että hänellä on ollut se tunne, että hän syntymässään tuli jostain ylempää alaspäin, ja että hän vasta muutaman vuoden ikäisenä kokemuksensa karttuessa alkoi tajuta "millaisessa helvetissä nuo muut ihmiset elävät".
*
Orvon ensimmäinen minän katoaminen sattui hänen istuskellessaan joskus murrosikäisenä liikkuvan junan portailla maiseman vilistessä ohitse. Sitten hän katosi. Kyselin häneltä innokkaasti mitä siinä oikein tapahtui. "Kui mie voisin sen tietää kun mie olin poissa" sanoi hän ja jatkoi että silti hän tiesi että elämän tärkein asia siinä oli, mutta ei hän voinut käsittää miten hän tiesi. "Vilkuttaa nollaa" sanoi hän siitä kokemuksesta niin kuin yleensä kokemuksista, joiden käsittämiseen ei mikään riitä. Tuota ilmaisua hän käytti joskus myös humoristisessa mielessä.
Joskus murrosiässä tai parikymppisen tienoilla hän tapasi kertoa kokemuksistaan parhaalle kaverilleen mutta kaveria jutut lähinnä pelottivat. Orvo harjoitteli niihin aikoihin ruumiista irtautumista, ja kerran hän tunsi joutuvansa kuusi kilometriä maan sisään, eikä päässytkään sieltä pois. Kauhu valtasi hänet, ja siinä tilassa hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle "älä yritä opettaa veljillesi näitä asioita, sillä he ovat tietämättömyydessään kyllin viisaita". Silloin Orvo tajusi tehneensä rikoksen parasta ystäväänsä vastaan, kaikilla kun on oma tiensä eikä tyrkyttämisestä toiselle ole mitään hyötyä vaan haittaa.
30-vuotiaana tapahtui se, josta on muistaakseni jossain rajatiedon teoksessa mainittu, että Orvo sanoi: "siihen päättyi henkinen lapsuuteni". Samoin painotuksin hän sen minulle kertoi. Hän oli silloin kotona polttelemassa tupakkaa tuolissaan istuskellen. Hän oli siihen mennessä hiljalleen joutunut tilaan, jossa elämä ei tarjonnut hänelle lisää, vaan kaikki tuntui olevan saman vanhan kertausta, eikä hän tuntenut oikein edes jaksavansa enää elää. Sitten näky välähti hänen mieleensä. Sen todellisesta kestoajasta hän ei tiennyt muuta kuin että sen loppuessa tupakka paloi edelleen hänen sormiensa välissä.
Tuon näyn ensimmäinen osa on jäänyt minulle erityisesti mieleen selkeän universaalina kuvana elämään suhtautumisesta. Hän oli tullut virran rannalle tarkoituksenaan päästä yli virran. Niin oli suurella ihmisjoukollakin, mutta ongelma oli siinä, että lautturi halusi maksun virran ylittämisestä. "Mie tiesin mitä ne kaikki ihmiset ajattelivat" kertoi hän yhtenä esimerkkinä siitä kuinka paljon asiaa tuohon lyhyeen näkyyn mahtui. Olennaista oli kuitenkin se, että hän äkisti oivalsi kuinka virran ylitse päästään. Hän vain astui virtaan ja keppi ilmestyi hänen käteensä jolla hän heilautti itsensä yli virran. Rannalle jääneet ihmiset katsoivat häntä hölmistyneinä. "Kun alkaa käydä kauppaa elämänsä kanssa, jää aina rannalle. On vain astuttava virtaan", sanoi hän.
Näky oli sisältänyt paljon muutakin, mutta yhden episodin hän siitä vielä kertoi. Hän tuli maalaistalon pihalle jossa kysyi emännältä missä isäntä on. Isäntä on pellolla, mutta hän kyllä tietää että te olette täällä, vastasi emäntä. Isäntä markkeerasi Jumalaa. Lisäksi taisi olla samassa jaksossa, ehkä emäntä mainitsi sen, että tuosta jyrkänteeltä putoaa lapsi alas joka kahdestuhannes vuosi, ja se taisi viitata ainakin Jeesukseen. Orvo jatkui siitä kohti auringonlaskua.
Tuo näky avasi hänelle elämän uudelleen. Vaikka elämä jatkuikin samanlaisena, hänelle itselleen olivat auenneet uuden elämisen tasot, elämä oli jälleen palannut häneen takaisin.
*
Helsinkiin muutettuaan hän oli kerran rahapulassa eikä tiennyt mistä saisi rahaa seuraavan vuokran maksuun. Hän hyräili laulua "Honkien keskellä mökkini seisoo", Laulaessaan hän näki väläyksen lähistöllä olevan talon porraskäytävästä, jossa hän oli ylimmässä kerroksessa pitelemässä yhtä tauluistaan oviaukossa seisovan tuntemattoman ihmisen edessä kasvoillaan hölmistynyt ilme.
Hän nappasi näyssä näkemänsä taulun ja kiirehti näkemäänsä paikkaan soittaen ovikelloa. Näyssä näkynyt ihminen avasi oven, ja silloin hän tajusi myös näkynsä hölmön ilmeen, sillä näystä huolimatta tilanne oli niin outo, ettei hän tiennyt lainkaan mitä tehdä seuraavaksi. Niinpä hän vain seisoi taulunsa kanssa, jota tuo toinen katsoi sanaakaan sanomatta, otti rahaa, antoi sen Orvolle, otti taulun ja sulki oven.
*
Luultavasti paljon myöhemmin, hänen jo asuessaan Helsingin Roihuvuoressa hän harjoitteli taas ruumiista irtautumista. Hän pääsi ensin tasolle, jossa hän pystyi liikkumaan vain huoneen seinien sisäpuolella. Hän ihmetteli minulle jotta on se kumma kun siinä tilassa sellaiset asiat kuin fyysiset seinät voivat olla rajoite. Hän pääsi siitä kuitenkin seuraavaan irtautumisen asteeseen, jossa hän pystyi liikkumaan seinien lävitse. Hän meni naapurissa sijaitsevaan kauppaan, jossa hän näki vain yhden asiakkaan. Hän kiiruhti takaisin ruumiiseensa, ja meni fyysisesti kyseiseen kauppaan jossa oli vain kauppias joka kertoi että Orvon kuvaama asiakas oli sieltä juuri lähtenyt. Oliko kauppa ollut todellinen kauppa, siinä kävi Orvon tasapaino järjen ja intuition välillä hyvin ilmi. Orvo sanoi, että "huomaatsie, mie laskin sen kaupan ikkunat ja niitä oli kuus, mutta todellisuudessa niitä onkin seitsemän". Hän jatkoi, jotta hän ei siis kuitenkaan ollut fyysisessä kaupassa vaan sen edustuksessa jollain muulla tasolla, jota hän ei ollut pystynyt havainnoimaan riittävän tarkasti.
Hän sanoi nukkuvansa vain noin kolme tuntia tavallista unta, ja olevansa lopun ajan tietoisessa tilassa. Hän kertoi unissaan olevan erään tietyn huoneen, jossa oli kattoluukku. Huoneessaan ollessaan hänen ohitseen käveli seinien läpi korkeampia olentoja kuin hän, ja jotka hymyilivät hänelle, taisi olla säälivän ystävällisesti, kun hän ei niiden seinien läpi päässyt. Kattoluukusta hän kyllä pääsi läpi, mutta silloin hänen tajuntansa aina sammui, eikä hän koskaan pystynyt tuomaan tuon luukun toiselta puolen mitään muistikuvia.
*
Istuin aina samassa, liian pienessä nojatuolissa tuolissa kaikki nuo yhteiset vuodet, Orvo kyljellään sohvallaan pillitupakoita loputtomasti käärien ja poltellen. Hannele eläkkeelle päästyään useimmiten meidän mukanamme. Yhdestä sellaisesta, aika hervottomasta kerrasta on sivulta http://www.pcuf.fi/~msiivola/para2000/artikkelit/orvo/index.htm löytyvä äänite. Loputtomia juttujamme tuttavuutemme vuosilta en muista, aina ne kuitenkin olivat alusta loppuun elämän ydinkysymyksiä käsitteleviä, ja useaan kertaan Orvo totesi keskustelujemme sanojen olevan vain vahvistus järjelle siitä mikä tapahtui sanojen tuolla puolen. Olennaista oli atmosfääri, kenttä, väreily, Orvon olemuksen säteily synnytti minussa näkymiä, joita en yksin ollessani voinut tavoittaa. Mielikuvani Orvolla olemisesta oli kuin Orvo olisi nostanut minut korkealle avaruuteen, josta maapallo näkyi kokonaisuudessaan melko pienenä edessäni, ja Orvo alkoi käännellä tuon Radioasema Maan ideologisia nappuloita kuunnellen kaikenlaisia ihmisten lähetysten ideologisia rätinöitä hänen luonnehtiessaan heitä yksinkertaisin sanoin, jotta "katohan sie kun tää ihminen, se kärsii elämässään tästä ja tästä".
Oli taidenautinto seurata Orvoa erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa, kun hän jutteli niin uskovaisten kuin ateistien kanssa aina yhtä vakavasti, heidän maailmankuvaansa kuunnellen ja sen mukaan heille vastaten. "He kertovat minulle pienistä jumalistaan tietämättä mitään minun suuresta jumalastani", taisi Orvo jossain kirjoittaa.
Kerran oltuamme Orvon kanssa vapaa-ajattelijoiden kokouksessa vastasin ivallisesti johonkin heidän kyselykaavakkeeseensa. Orvo vastasi vakavan asiallisesti vaikka näki heidän sidonnaisuutensa, arvatenkin myös sidonnaisuuden syyn, jota minä en nähnyt ja siksi loin vain lisää ristiriitaa omalla vastauksellani. Se jätti minuun häpeän tunteen, ja nosti Orvon arvostusta silmissäni jälleen kerran.
Kun yksi ikätovereistamme rupesi kesämökillämme Orvon kanssa kilpalaulantaan, koska tiesi mitä Orvo meille merkitsi, me lähinnä kiehuimme raivosta mokomaa kohtaan, mutta Orvo jutteli hänen kanssaan vakavasti, kuten aina ihmisten kanssa. Toverimme poistuttua ulos käveli Orvo vaimoni ja minun luokse toiseen huoneeseen, koputti sormellaan ohimoaan sanoen aina yhtä ymmärtävän lämpimästi "tuo mieshän on hullu!" Orvon näkemys hänestä toteutuikin myöhemmin traagisella tavalla.
*
Orvo ei tuputtanut minulle mitään. Kahdesti hän kuitenkin suoravaikutti elämääni. Ilman häntä emme ehkä koskaan olisi vaimoni kanssa hankkineet lasta. Toinen kerta sattui uravalintani suhteen tuskaillessani hänelle mille lääketieteen erikoisalalle erikoistuisin, koska en halunnut erikoistua psykiatriaan, jonka koin aivan liian ahtaana. Kysyessäni häneltä jotta tarvitseeko tässä lähteä selvänäkijöitä kiertämään, jotta saisi erikoistumisalansa selville, hän vakavoitui sanoen "Ei siun tartte, koska mie voin sen siul sannoo". Hän puhkesi puhumaan, ja olisiko ollut minuutin vai parin päästä kun hänen vaimonsa hönkäisi: "Nyt sil on henki päällä!". Niin olikin. Olisiko ollut viiden minuutin kuluttua Orvon päätettyä henkeä täynnä olevan monologinsa, kun sanoin "kai minusta sitten psykiatri tulee". Uravalintani oli sillä selvä, eikä minun enää siihen miettimiseen jälkeenpäin tarvinnut palata.
Tuolloin 60-70-luvun aikoihin käännettiin suomeksi Urantia-kirjaa (joka on nyt valmiina verkossakin) Siinä puhutaan kaiken muun ohella Orvontonin galaktisesta systeemistä, joka Orvon jutuissa esiintyi kylläkin universumin keskusplaneettana. Kuultuaan tuon Orvonton-nimen hän sanoi, jotta tiesihän hän että siellä se hänen planeettansa on, jonne hän kuoltuaan menee. Vaikka koko juttu oli Orvolle tietysti huumoria, niin muistan sen sävyn, jolla Orvo vastasi Hannelen aidosti esitettyyn kysymykseen, jotta voiko hänkin tulla sitten kuoltuaan sinne Orvontoniin. Orvo vastasi surumielisen vakavasti, jotta "Sinne sie et voi tulla. Sinne miun on mentävä ihan yksin". Eikä toivoa ollut edes hänen vierailustaan sieltä tänne maan päälle. "Tänne mie en kuoltuani tule enää kummittelemaan" sanoi hän kerran.
Hän kaatui oman kerrostalohuoneistonsa porraskäytävän portaissa, ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin sairaalassa sen jälkiseurauksiin.
*
Valoksi hän minulle rintani sisään jäi, sellaisena sen tunnen edelleenkin, vaikeinakin aikoina minua edelleen lämmittävä sisäinen valo. En tiedä mitä tietäisin ja ymmärtäisin nyt ilman häntä. Mahdollisesti ehkä suunnilleen sen mitä nytkin, mutta mutkallisempia polkuja olisin kuitenkin joutunut kulkemaan. Merkittävä on hänen elämänsä ollut minulle uskon antajana ihmiskunnassa piileviin mahdollisuuksiin. Ei hänelle sattuneiden tapahtumien todellisuusarvon pohdinnan kautta, vaan hänen olemuksensa ja näkökykynsä väkevyyden vuoksi. Kyynisyyteni olisi nykyistäkin synkempää ja toivottomampaa ilman häntä. Koska kerran tuollainen mies on tosiaan elänyt, niin täytyyhän elämän tuottaa paljon sellaisia muitakin. En vain ole sattunut elämäni aikana heitä tapaamaan.