Pettääkö taivas? välähti hänen mieleensä varpaansa iskeydyttyä kipeästi kiveen. Taivastako tästä syyttämään, kajahti seuraavan ajatuksen hälyääni hajotakseen eri suuntiin yhtä aikaa kiitävän tuntemuksen sekaan vuosisatojen esi-isäin äänien kaikuessa syvältä maasta, korkealta taivaasta kaikkia niitä mielipiteitä, jotka jo kauan taistelleina niin monta kertaa olivat uupuneet toisiaan vastaan, kulkeneet nuoren liekehtivän mielen läpi selkeinä, yksi kerrallaan, sukupolvi kerrallaan täyttäen kivitaulut, kirjat, huudot yksin olevien maailmoissa, kohtaamattomissa, vuorilla, kaduilla, kaikkialla etsien selkeyttä maasta ja taivaasta, kivi kohtalonaan tulla ihmisen haurauden tielle muistutuksena muutoksista, pelastuksen etsimisen turhuudesta viisaiden äänten kaikuessa ilman yhteistä mittaa etsijän mielessä, hetken leiritulilla tätä pohtii ennenkuin nuotiolla istuvien tovereiden yhteislaulu muuttuu äänilevyn toistavaksi rahinaksi, jota on paettava yön selkään nuotiomuumioiden maasta, unissalaulajien noitapiirin ahtaan turvan hintana kuurous, rajavartiot avaruuden loputonta pimeyttä vastaan vanhenevan ruumiin totuuden murtaessa lukon toisensa perään, viikatteen välähdys, yhteisen uskon saattueiden kiemurtelevat kynttilänkantajien jonot maan päällä, taivaan alla, ystävien piirien kauniit, kiitävät vuodet, saavutukset, koskettavat, ylevät, jalot, lohduttavat, kauneuden kaipauksen liljat hetken maan harmauden yllä, vahasiipien syöksyvä suhahdus ennen uuden yön pimeyttä, vielä ohjaksien irtipäästö ja kaikkeuden kakofonia on rajattomuuden selkeys, siunauksen suunnaton huojennus tyhjyyden kannen kantaessa olentojaan.