Suppilon pohjalla lähellä sen pisteeksi suppenevaa pohjaa on paljon nimiä, vuosilukuja, kuolleita hevosia ja niiden ratsastajia, pronssiin päässeitä, pulujen huvipuistoja. - Huutavat unohdettua kansaa, kolmatta maailmaa, maanjäristyksiä, poliittisia polttopisteitä, sotien rovioita, päätöksiä, neuvostoja, määrärahoja, kaivinkoneita, ympäristösuojelua, kaikkea todellista, vakuuttavaa, arvovaltaista, kouriintuntuvaa, käsinkosketeltavaa, näkyvää vaikuttamista, yleissivistykseen kuuluvaa, traditioiden hiomaa, museoissa tarkoin näytteillepantua.
Ylöspäin on suppiloa vaikea kiivetä, sillä seinämät ovat liukkaat, ja harvemmiksi käyvät tukevat hartiat ja väkevät kädet, jotka voisivat esi-isäin raskaanjykeviä oppeja harteillaan kantavaa kiipeilijää auttaa. Onko lieriö loputon, pystysuorien seinien helvetti, avoin taivas ilkkumassa putken päässä?
Maallisen rakkauden korkeudella täyttyvät suppilon seinät viekottavista kuvista, rakkauden hekumalauluista, seireenit sisälle viittoilemassa.
Korkeammalla lentelee mielisairaita mahtavin siivin. Heidän sielunsa itseensäkääntynyt keveys on nostanut heidät näin kauas, irrottanut heidät rakkaittensa kokonelsoneista, pirstonut suhdeshakin pattipelit. Suppilon pohjalla on kiipeävä nähnyt niiden murskautunutta massaa, sielun liekeissä palaneita yöperhosia. Niinpä hän luottaa vain omiin jalkoihinsa ja rasittavan sitkaaseen nousuun, vaikka kuuleekin ilkkuhuutoja epäilevästä Tuomaksesta.
Voi jalkamies,
sun ties on ies
on selkäs hies
ja kenkäs pies
Vihdoin ei matkalainen enää erota kuvaansa loittonevista seinämistä. Taivaallisen rakkauden ja suurten uskontojen tuhatkertaiset ja tuhatvuotiset kaiut humisevat kaikkialla suunnastaan tuhannesti poikenneina. Arvovaltaisuuden korkea-arvoisuus on pyörryttävää. Pitkään heijastelevat muinaisten mestareiden, suurten profeettojen huikaisevan korkealle maalaamat viekottavat kuvat, kutsuvat unelmoimaan sinisille planeetoille, hukkumaan jalojen tunteiden pehmeisiin öihin. On oltava varovainen, onhan monen tähdentavoittajan käsi tahriutunut pahasti.
Vaikk' torvet soi ja salamoi
ja enkelparvet karkeloi
ei siihen aina luottaa voi
Onko matkalaisen vallannut taivaallinen vainoharha? - Miksei täällä voisi noihin kuviin luottaa, ihastella ihmiskunnan historian suurimpia saavutuksia, kauneimpia taideteoksia, jalojen kärsimysnäytelmien syviä opetuksia? Mikä häntä enää täällä uhkaisi, korkeimpienkin pilvien tuolla puolen, tuolla maapallo helmenä yön sametissa?
Nousijaa kaduttaa että jätti profeettojen sinisen yön, sillä nyt alkaa helvettinäytelmä. Jo monen tähdenvälin levyisen suppilon seinämistä alkavat vilkkua kiipeävän omat vääristyneet kasvot, rupiset, syyläiset, visvaiset kasvot, sarvipäiset, torahampaiset, ainettakin raskaamman pimeyden, Luciferin kasvot. Kärsimysnäytelmän rintaperillinen kiipeää hänen kanssansa, se on hän itse ammoin menetettyä taivasta takaisin valtaamassa ihmisen ovelassa valepuvussa, etteivät enkelit huomaisi lähestyvää vaaraa.
Yhä enemmän, yhä hitaammin vaakasuoraksi muuttuu suppilon pinta. Hän kulkee tähdenväli tähdenvälin jälkeen, oivaltaa vihdoin saavuttavansa vaakasuoran pinnan - sen missä jumalan sanotaan valtaistuintaan pitävän - vasta äärettömyydessä.
Hän palasi muiden pariin takaisin, suppilon pohjalle, josta on äärettömyyden rajalle yhtä pitkä matka kuin muualtakin. Niin hän eli milloin onnellisena, milloin onnettomana elämänsä loppuun saakka.
1989