Maisema vaikuttaa joskus niin tylsältä. Kävelet, ajelet bussilla, omalla
autolla. Tuon mutkan takana samat vanhat kadut, talot, niiden takana yhtä tutut.
Matkatoimistot lupaavat, lähetät "aurinko paistaa ja vesi on lämmin"-kortin ja
madot syövät silti sieluasi, eikä matkaseuralaisen kanssa vietetty jännittävä
uskottomuusyökään tuonut sen uuden ja tuoreen tunnelmaa jota olit lähtenyt
hakemaan. Taivaan sinestä puuttui turistireissullakin jotakin, ihmiset ja talot
oikeastaan samanlaisia sen jälkeen, kun lakkasit uskottelemasta että niiden
täytyy olla jotain erikoista, muuten matkarahasi menisivät aivan hukkaan.
Näkemiselle muodostuu ehtoja, jotka suodattavat kokemuksesta pois sen, mitä ei
odota näkevänsä. Klassiset ehdostumat on melko helppo havaita: Tuossa on
mustalainen, venäläinen, kommunisti, uusnatsi, poliisi- tai miessika, huora,
samanlaisia ovat kaikki, mitä niitä tarkempaan syynäämään.
Neutraalimpia ilmiöitä on vaikeampi havaita: Koska ilma on nyt ruma kuten se oli
murheellisen ruma eilenkin, niin murheellinen se on siis nytkin. Koska kuljin
tästä eilenkin, niin kulman takana minua odottaa sama näkymä kuin silloin.
Tuolla kaupungin siluetti, pilviä ja aurinko, onhan ne nähty ennenkin.
Taloihin, katuihin, koko vanhaan ympäristöömme on kerääntynyt ehkä peräti
vuosikymmenien kuona. Se on keräytynyt meihin. Näemme maailman oman itsemme
rajoissa, maailma on meidän oma kokemuksemme, kaiken nykyisen tieteen selitysten
tuolla puolen oleva monimutkainen ilmiö, ulkoisen todellisuuden muuntuminen
havainnoksi. Ja jo tämä on väärin. Emme me voi havaita mitään ulkopuolista
todellisuutta, sillä sehän on vain havainto havaintojen joukossa. Maailma, me
itse sen osana olemme havainto, mutta mitä havainnon takan ehkä tosiasiallisesti
on, on täydellisesti ulottuviltamme oleva arvoitus.
Kaupunkini kadut ovat kuin olemuksemme merenpohjaan muistikuviemme mutakerroksen
alle vaipuva kaupunki. Tuttuuden muta, menneiden päivien muistot kasautuvat sen
ylle vuosi vuodelta paksumpina, uudelle ja yllätyksellisyydelle on yhä vähemmän
tilaa. Tuo tuttuus kasautuu vain meihin, omaan kokemukseemme, jonka
poistamiseksi turistiretki kaukaiseen maahan on kuin yhden vesipisaran antamista
loputonta janoa (minättömän, kokemuksettoman (kokijattoman), välittömän yhteyden
janoa) kärsivälle. Ulkoisilla paikanmuutoksilla emme sitä ratkaise; saamme vain
mutapilvemme pölähtämään ilmaan, ja muistikuvien sakka alkaa heti kasautua
uusienkin maisemien ylle.
2000?