UPONNUT KAUPUNKI

Maisema vaikuttaa joskus niin tylsältä. Kävelet, ajelet bussilla, omalla autolla. Tuon mutkan takana samat vanhat kadut, talot, niiden takana yhtä tutut. Matkatoimistot lupaavat, lähetät "aurinko paistaa ja vesi on lämmin"-kortin ja madot syövät silti sieluasi, eikä matkaseuralaisen kanssa vietetty jännittävä uskottomuusyökään tuonut sen uuden ja tuoreen tunnelmaa jota olit lähtenyt hakemaan. Taivaan sinestä puuttui turistireissullakin jotakin, ihmiset ja talot oikeastaan samanlaisia sen jälkeen, kun lakkasit uskottelemasta että niiden täytyy olla jotain erikoista, muuten matkarahasi menisivät aivan hukkaan.

 

Näkemiselle muodostuu ehtoja, jotka suodattavat kokemuksesta pois sen, mitä ei odota näkevänsä. Klassiset ehdostumat on melko helppo havaita: Tuossa on mustalainen, venäläinen, kommunisti, uusnatsi, poliisi- tai miessika, huora, samanlaisia ovat kaikki, mitä niitä tarkempaan syynäämään.

 

Neutraalimpia ilmiöitä on vaikeampi havaita: Koska ilma on nyt ruma kuten se oli murheellisen ruma eilenkin, niin murheellinen se on siis nytkin. Koska kuljin tästä eilenkin, niin kulman takana minua odottaa sama näkymä kuin silloin. Tuolla kaupungin siluetti, pilviä ja aurinko, onhan ne nähty ennenkin.

 

Taloihin, katuihin, koko vanhaan ympäristöömme on kerääntynyt ehkä peräti vuosikymmenien kuona. Se on keräytynyt meihin. Näemme maailman oman itsemme rajoissa, maailma on meidän oma kokemuksemme, kaiken nykyisen tieteen selitysten tuolla puolen oleva monimutkainen ilmiö, ulkoisen todellisuuden muuntuminen havainnoksi. Ja jo tämä on väärin. Emme me voi havaita mitään ulkopuolista todellisuutta, sillä sehän on vain havainto havaintojen joukossa. Maailma, me itse sen osana olemme havainto, mutta mitä havainnon takan ehkä tosiasiallisesti on, on täydellisesti ulottuviltamme oleva arvoitus.

 

Kaupunkini kadut ovat kuin olemuksemme merenpohjaan muistikuviemme mutakerroksen alle vaipuva kaupunki. Tuttuuden muta, menneiden päivien muistot kasautuvat sen ylle vuosi vuodelta paksumpina, uudelle ja yllätyksellisyydelle on yhä vähemmän tilaa. Tuo tuttuus kasautuu vain meihin, omaan kokemukseemme, jonka poistamiseksi turistiretki kaukaiseen maahan on kuin yhden vesipisaran antamista loputonta janoa (minättömän, kokemuksettoman (kokijattoman), välittömän yhteyden janoa) kärsivälle. Ulkoisilla paikanmuutoksilla emme sitä ratkaise; saamme vain mutapilvemme pölähtämään ilmaan, ja muistikuvien sakka alkaa heti kasautua uusienkin maisemien ylle.

 

 

2000?