Jos et enää tervehdi lestadiolaista uskonveljeäsi “Jumalan terve” niin kaikki tietävät että uskosi horjuu, olet ehkä jo Saatanan oma.
Jos lakkaat sanomasta naapureillesi aivan supisuomalaisittain hyvää päivää, joudut samalla leimatuksi, omituiseksi. Ja useimmiten omituinen silloin oletkin, hullu tai muuten vain omaa sidonnaisuuttasi vastaan taisteleva kapinallinen, vaikka samanmieliset samassa ansassa istuvat sinua “vapaustaistelustasi” ihannoisivatkin. Taistelet Don Quijotena tapojen ja perinteiden tuulimyllyjä vastaan. Vaikka nekin lopulta katoavat ajan tuuliin, ovat ne toiminta-aikanaan hirvittävän voimakkaita, niin voimakkaita, että aitoutta ja totuutta tavoittelevienkin on pakko antaa myös keisarille mikä keisarin on.
Haluamme lastemme kutsuvan meitä isäksi ja äidiksi, toisin sanoen nimittävän meitä yhden yhteiskuntaroolimme mukaan, kutsuvan meitä samalla ryhmänimellä kuin miljoonat muutkin lapset vanhempiaan. Mitä vähemmän todellinen on käsityksemme omasta itsestämme, sitä pakottavammin vaadimme muita nimeämään meitä isäksi, äidiksi, johtajaksi, poliisiksi, kersantiksi, lääkäriksi, terapeutiksi, uskovaiseksi, stadin kovimmaksi kundiksi, sitä enemmän laumasielutamme itsemme ja ympäristömme.
Missä kulkee yhdenmukaisuuden, laumasieluisuuden, traditioihin ja ideologioihin noudattamisen ja niistä kaikista eristäytymisen välinen rajalinja? - Se joka käyttäytyy vapaasti sidotussa yhteiskunnassa ei ole vapaa vaan sidottu. Vaikka kesähelteellä olisi helpointa ja luonnollisinta kulkea keskellä kuumaa kaupunkia alasti, vain hullut sen tekevät. Todella vapaat sekä sidonnaisuudestaan autuaan tietämättömät kantavat kumpikin kiltisti vaatteita päällään, mutta täysin eri motiivien vuoksi.
Vaikeampaa on nähdä monia muita järjettömyyksiä, joita emme tule niiden yleisyyden takia edes huomanneeksi. Me valehtelemme kiittelemällä toisiamme erinomaisesta ruoasta, ihastuttavasta illasta, hauskasta tapaamisesta. Me puhumme lapsillemme rehellisyydestä ja uskomme itsekin ettemme valehtele. Sosiaalinen käytöksemme on täynnä näitä satoja pieniä valheita, pystyynkuolleita tilannesidonnaisia vakiolausahduksia. Näitä valheita välttävä ei yleensä onnistu kiinnittämään toisten huomiota niiden epäaitouteen, vaan vain saattamaan itsensä omituiseen valoon.
Näiden valheiden hinta on äärimmäisen kova, mutta sitä ei yleensä nähdä. Hintana on jatkuva salattu pelko ja epävarmuus, yhteisöllinen paranoidinen verkosto, jossa emme koskaan voi olla varmoja, mitä selkämme takana meistä puhutaan. Kymmenen sekunnin suunnittelematon puhetauko miltei missä kahvitilaisuudessa tahansa pystyy nostamaan yhdeksän henkilön otsalle tuskanhien ja se kymmenes on ottanut rauhoituslääkkeitä jo ennen kahvittelua. Tämä toistemme pelko, kymmenen sekunnin hiljaisuuden kuristava ote viittaa niin hirvittäviin yhteisöllisiin kuiluihin, että ne joudutaan miltei poikkeuksetta kieltämään. Koettakaapa ottaa tuollaisen ahdistavan hiljaisuuden jälkeen se puheeksi, niin näette minkä pimeyden viitanlievettä kohotatte.
Tämä kaikkiallinen valheiden ja ahdistuksen verkko ruokkii myös paranoidisten potilaiden sairautta, joka on yhteisöllisen paranoian jatkuvasti palava merkkituli, ei mikään yksilösidonnainen sairaus, jollaiseksi sen joudumme eristämään jopa psykiatrian keinoin - psykiatriahan on osa yhteiskuntaa, myös osa sen pimeyttä.
Suora, rehellinen, omaa sisäistä olemusta suoraan ja peittelemättömästi heijastava kanssakäyminen on käytännössä mahdotonta. Osallistuminen yleisiin massasignaaleihin on välttämätöntä. Rutiinin särkyminen voi kyllä sysätä sisäiseen kasvuun, mutta enimmäkseen vain ahdistuneisuus on seurauksena. Koska intuitiomme ei toimi riittävän herkästi, joudumme korvaamaan sen puutteen vakiomerkeillä, kansallisilla ja kansainvälisillä käyttäytymisen liikennekilvillä: kas näin ohitat ja sivuutat toisen tarkkaan säädeltyjen ohjeiden mukaan, niin vältät yhteentörmäyksen.
Ne, jotka silti jättävät liikennesäännöt taakseen joutuvat kulkemaan yksin mutkallisia, yllättäviä teitä, ylä- ja alamäkiä, rotkojen reunoja, joilla ei ole käyttäytymisen kultaisen kirjan turvakaiteita. Mikäli intuition ote ohjauspyörästä herpoaa kesken kaiken, syntyy äärimmäisen kiusallisia tilanteita kun on sanottu ja tehty liian paljon, ja liian lähelle olennaisen jyrkänteitä viety keskustelu suistuu rotkoon. Viitoittamattomilla teillä seikkailevaa odottavat korkeimmat vuorenhuiput ja hirvittävimmät rotkot, huikaisevimmat näkymät ja umpikujien sanomaton ahdistus.