Orvo Raippamaa, syntynyt Viipurissa 22.8.1907, kuollut Helsingissä 20.9.1976, ei koskaan saanut akateemista sivistystä. Sitä loistavammin todistaa hänen elämänkaarensa muodollisen opillisen sivistyksen merkityksettömyydestä elämän peruskysymysten harvinaisen onnistuneen ratkaisun edellytyksenä. Yläpuolelle kaikkien uskonnollisten, filosofisten, poliittisten, tieteellisten ja taiteellisten mielipidesuuntien kohoavalla laajapohjaisella ja lämpimällä ymmärryksellään ihmisten tuhatmuotoisten tuskien yhteisestä pohjasta jätti hän korvaamattoman arvokkaan henkisen perinnön häntä ympäröineille ihmisille.
Viisitoistavuotiaana junan alle menetetty jalka rajoitti hänen ulkonaista liikkumavapauttaan kuten hän jo viisivuotiaana pelästyneenä pikkupoikana ennenäyssään näki - näki itsensä vaeltavan navetan keskikäytävällä kymmentä vuotta vanhempana kulkemassa kainalosauvoin ilman toista jalkaansa mutta sisäisesti vapaana ihmisten helistellessä hänen ympärillään henkisten sidonnaisuuksiensa kahleita.
Nuoruusvuosinaan hän kierteli ympäri Skandinavian ja Baltian maita tehden tapaamistaan ja jo silloin monista läheisiksi ystävikseen tulleista ihmisistä hiilipiirrosmuotokuvia. Hänen varsinainen monta vuosikymmenta kestänyt päätyönsä ihmisten parissa alkoi tämän kauden jälkeen hänen asetuttuaan 30-luvun lopulla Helsinkiin. Ihmiseltä ihmiselle alkoi silloin vähitellen kiertää tieto äärimmäisen terävänäköisestä ja lämpimästä pyyteetöntä ja palkatonta työtä tekevästä miehestä - ihmisten kuuntelijasta jonka persoonallisuuden valtava säteily ilmeni väkevimmin juuri kahdenkeskisissa keskusteluissa itseään ja elämää ymmärtämään pyrkivien ihmisten kanssa.
Tunnetuksi hän tuli myös Suomen Parapsykologisen Tutkimusseuran parikymmenvuotisen jäsenyytensä ja 16-vuotisen sihteerikautensa aikana ihmisenä joka antoi kaikkien kukkien kukkia pysyen vastakkaistenkin mielipiteiden myrskyssä aina yhtä tarkkaavaisena kuuntelijana, sovittelijana, ymmärtäjänä tavalla joka kuvasti pään ja sydämen, järjen ja intuition aivan poikkeuksellisen täydellistä ja tasapainoista yhteistyötä.
Koskaan hän ei myöskään väsynyt parapsykologisten tutkimustulosten avulla viittaamasta ihmisen tajunnalle vielä tuntemattoman elämän alueisiin jotka hänen mukaansa vain totuudellinen mieli voi omakohtaisesti oivaltaa ja ymmärtää ja edelleen ymmärryksen kautta pisaran lailla kovertaa ihmiskunnan vajavaisuuden ja tuskan kylmää kalliota.
"Olen tyhjäksi tullut ja täyttynyt niin mua hetkiset johtavat ajattomiin. Olen virran laine tai pisara pilvien veen olen paikkani täyttäjä suuremman syvänteen."