Kalevi Kotamäki: Lapsen parhaaksi vaikka väkisin. WSOY 1988

Ilta-Sanomat, Iltalehti, Voi Hyvin, Terve Elämä, Kotilääkäri, Nykyposti sekä TV:n A-studiokin vielä ovat kuulemma raportoineet luontaistuotemyyjä Kalevi Kotamäen taistelua pakkohoitoa vastaan vuosien 1986-87 välisenä aikana. Eikä kyse ollut edes mielisairaanhoidosta, hulluthan täytyy kaduilta korjata etteivät kirveineen huitele oikealle ja vasemmalle. Taistelu käytiin vaikeasti allergisesta lapsesta, jota vanhemmat yrittivät lääkärien mielestä itse hoitaa liikaa. Aina korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä myöten oli establishment Kotamäkiä vastassa lapsen pakkohuostaanoton jämerää asetta heilutellen. Kotamäkien pelättiin tappavan lapsensa hoidon puutteeseen ja aliravitsemukseen, ja virallisissa selvityksissä vedottiin toistuvasti vanhempien yhteistyöhaluttomuuteen. Antibioottikuureja kolisikin Kotamäkien vessanpöntöstä alas ja kiivaat sanavaihdot käytiin useammankin sairaalan käytävillä heidän vedettyään omat johtopäätöksensä lapsen tilan huononemisen yhteydestä loputtomiin lääketieteellisiin tutkimuksiin, kokeisiin ja hoitokuureihin. He karkasivat lopulta Ruotsiin antroposofisen lääketieteen menetelmiä soveltavalle Vidar-klinikalle, jonka hoidon he arvelevat auttaneen lastaan traditionaalista hoitoa tehokkaammin, vaikka jälkimmäinen akuuttitilanteissa selvästi pelastikin lapsen kuolemalta.

Sen seitsemät hihhuliseurat itse tutkineena tiedän kuinka osa kaikkien vaihtoehtoseurojen porukasta on täyskaihoa. Neutraalia muistuttavaa näkemystä lääketieteeseen on turha perätä. Lääkärinä sairaanhoitojärjestelmää sisältäpäin seuraavana näen patoja kattiloita soimaamassa; lääkärit oikeassaolemisensa skitsofreniassa ammattikintuilleen pissiviä vaihtoehtorakkeja potkimassa. Omaan (parannus)järjestelmäänsä uskova on vainoharhainen toista kohtaan. Traditionaalisen lääketieteen ammatikseen ja itsetuntonsa tueksi valinneet ovat tietysti niskan päällä yhteiskunnan taustatuen avulla. Persoonallisuuspiirteiden tasolla erottaa vain valta-asema heidät vaihtoehtoparanoidikoista, jotka olisivat valtaanpäästyään juuri samanlaisia kuin hekin.

Kotamäki ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoistunut, ei kiellä kaikkia lääketieteen hoitomenetelmiä, vaikka 90-prosenttisesti vaihtoehtolinjan kannattaja onkin. Täyssairas ei näe enää lainkaan yksilöitä ammattiroolien alta, mutta Kotamäki sentään tunnustaa tavanneensa aivan sympaattisiakin yksilöitä lääketieteen eri edustajissa. Ruotsalaisen sairaanhoitohenkilökunnan pakkoystävällisyyttä hän kuitenkin arvottaa suomalaisittain luullen sitä aidommaksi kuin mitä se on.

Kotamäen täyslaidallisessa virallista sairaanhoitojärjestelmää vastaan on paljon terävästi nähtyä. Automaattiseen valtadelegaatioonsa nukahtaneita juuri sokean hyväntahtoisuutensa takia kauhistuttavia despootteja olen lääketieteen edustajissa tavannut enemmän kuin tarpeeksi. Kotamäen voihkimat potilasasiakirjoissa esiintyvät lukuisat ja lukemattomat epätarkkuudet ovat myös tosiasia, jota en katso hoitohenkilökunnan kylläkään paljoakaan pystyvän välttämään monista niin psykologisista kuin ulkoisistakin syistä johtuen. Kotamäki näyttää tulkitsevan osan niistä tahallisiksi vääristelyiksi.

Sairaalalaitos on nykyisen yhteiskuntamuotomme puitteissa enimmäkseen kanslia (ammatillinen kompetenssi ja yritysjohdon tehokkuus kummatkin matalat), parhaassa tapauksessa tehdas; organisaatio, joka saa massatuotannon sujumaan asiakaskohtaisen räätälöinnin sijasta. Muistan erään Porin tienoon terveyskeskuksen johtavan lääkärin joka itse otti seitsemän potilasta tunnissa ja viekotti minua viiden potilaan tuntivauhtiin. Otin kaksi tunnissa. Arvatkaapa ketä potilaat kiittivät: "Sillä lääkärillä oli aikaa paneutua ongelmiini". Vaikka harvapa potilas tiesi, kuinka väkisin ja uhmalla tuo aika on monella Chaplinin Nykyaika-elokuvan kaltaisella terveysliukuhihnalla otettava.

Kun lääketieteellisillä asiantuntijoilla ei ole juurikaan valtaa (eikä useasti haluakaan) oman toimintansa taloudelliseen ja hallinnolliseen johtoon, ja ei-lääketieteellisen sairaalajohdon on mahdotonta kunnolla tietää mistä oikein päättävät, ovat kummankin osapuolen turhautumisen ja tehottoman toiminnan edellytykset valmiit. Kun lukemattomat terveydenhoidon intressiryhmät tempovat kaikki omille tahoilleen, ei kunnallisesta ja valtiollisesta terveydenhoidosta saa edes toimistoa (ammattikompetenssi hyvä vaan ei yritysjohto), vielä vähemmän asiantuntijaorganisaatiota (sekä ammatillinen että yritysjohdollinen pätevyys korkeat).

Potilas on luonnollisista syistä sairaalahierarkian alin olento. Hän ei ole edes tavallisen asiakkaan asemassa. Hänhän ei edes maksa saamistaan palveluksista. Palvelun tuottajille potilaan palvelemisesta koituva hyöty on kovin abstraktinen, koska palkka on kuitenkin aina sama. Ruusunpunaideologien suosima rakkauskaan ei käytännön työssä pitkälle kanna, vaikka sinänsä ihastuttava asia onkin - jos siinä hullunmyllyssä sitten jaksaakaan vuosi vuoden perään rakastaa. Monille potilaille sairaalan tehdasluonteen havaitseminen on sen verran paha järkytys, että liika luottavaisuus vaihtuu yksisilmäiseen vihaan. Sellaisia kummia hessuja me ihmiset olemme: kun saamme toisen silmän auki menee toinen umpeen. Entinen ateisti laulaa Jeesukselle ja perintö tekee kommunistista kapitalistin.

Sairaalalaitoksen ja lastensuojeluviranomaisten pimeän puolen voiman on Kotamäki saanut kokea. Siksi ei hänen ylimitoitettua taipumustaan vierittää syy sairaalalaitoksen ja yksittäisten ihmisten niskoille voi kovinkaan pitkälle patologisoida, ja onhan siinä toki osa totta, monasti varmaan paljonkin. Sairaalalaitoksen kulissien repaleisuuden syitä hän ei kovin pitkälle jaksa nähdä esitellen omia maallikkoihanteitaan sairaalalaitoksen uudelleenjärjestämiseksi luullen mm. että lääkärien auktoriteetin romuttaminen olisi jo huomattava parannus.

Värjäilemme tätä maailmaa varmaan itsekin, petettyinä ja pettureina kuka ketäkin vihaten, noita tavallisia ihmisiä omine murheineen, koteineen ja lapsineen, omiin mielipiteisiinsä juuttuneita, eikä sitä todellista syyllistä löydy muutoin kuin äänestämällä Ronald Laingin kertoman esimerkin lailla: "Minä sanoin että he olivat hulluja. He sanoivat että minä olin hullu. Ja piru vieköön, he äänestivät minut nurin!"