Rauli Mäkelä: Irti tulehduskierteestä - apua lasten infektioihin ja allergioihin. Kirjayhtymä 1991

Kumpi ompi kakkaa: traditionaalinen lääketiede vai vaihtoehtolääkintä. - Tunteeni ailahtelevat puolelta toiselle niin usein, että tuntuvat olevan kummatkin kunnes järkeni taas nousee esiin hetkeksi, näkee kummankin edut ja haaveksii ajasta, jolloin paraneminen eikä parantamismenetelmä olisi pääasia. Mutta sellaista aikaa ei tule.

Korvalääkäri Rauli Mäkelä puolustaa luonnonlääkintää, mainitsee homeopatiankin, jonka ei tule kuitenkaan karkottaa lukijaa hänen kirjansa äärestä, sillä hän itse ei ole homeopaatti eikä oman hoitonsa vaan ihmisen rakastaja, toisin kuin luonnottomiin ajatuskulkuihinsa rakastunut ja kaikkia muita hoitosuuntia turpiin vetelevä tyyppihomeopaatti (varoittavina esimerkkeinä yksisilmäisyyden hulluudesta vaikkapa Adolf Voegeli: Homeopaattisen hoidon aakkoset, WSOY 1989 ja George Vithoulkas: Homeopatia - tulevaisuuden lääketiede. WSOY 1990).

Mäkelä puuhasi infektiokierteisten lasten parissa kymmenisen vuotta traditionaaliseen tapaan, kunnes vuonna 1981 löysi mieleisensä hoitolinjan, joka valtaosaltaan koostuu ruokavaliosta. Sitä tukee ympäristön saneeraus sekä probioottinen hoito eli normaalibakteerien anto suun kautta tasapainottamaan antibiooteista sekaisin menneen ruoansulatuskanavan bakteeriston, iho-oireisiin joskus tukiravinteeksi gammalinoleenihappoa sisältäviä öljyjä, ja kaappiin jo ennalta luonnonlääkkeiden perusvalikoima ensiavuksi, koska tarpeen tullen niitä ei useimmilta paikkakunnilta löydä.

Hengitys-, ruoansulatus- ja virtsateiden, korvien, hengityselinten tai poskiontelotulehduksia sairastavien infektioalttiutta ja erityyppisiä allergioita hän ei rajaa omiksi ryhmikseen, vaan näkee ne oksanhaaroina samassa sairauspuussa, jonka juuret muodostuvat huonosta yleistilasta, ulkoilun puutteesta, ravitsemusvirheistä, raudanpuutteesta, immuniteettia heikentävistä perussairauksista.

Tämäntyyppisten kokonaisvaltaisempien näkemysten omaksumiseen ei koululääketiede voi oman tieteenhistoriansa lapsena paljoakaan mennä, koska sen traditioon kuuluu hoitotulosten todentaminen länsimaisen luonnontieteen kriteerein. Kokonaisvaltainen hoito luonnonlääkkeineen tapaa olla liian monisyistä luonnontieteellisten tutkimustapojen todennettavaksi, joten koululääketiede joutuisi luopumaan juuri siitä todennettavuuden ja toistettavuuden periaatteesta, jonka avulla se on voinut antaa monia arvokkaita lääkkeitä ja menetelmiä ihmiskunnalle, sellaisia, joihin luonnonlääkintätieteiden periaattein ei koskaan päästäisi. - Toinen koululääketieteen este on inhimillinen, sosiaalipsykologinen. Ne alueet, joihin koululääketieteen pitäisi nyt laajentua, ovat jo muiden suuntien hallussa, joten niille siirtyminen merkitsisi sille arvovaltatappiota.

Ei ole sattuma, että Mäkelän esiteltyä sadan ensimmäisen kroonisen infektiolapsen hoitotulokset eräälle suomalaiselle lastentautien professorille, tämä tietysti oman oppinsa mukaisesti totesi etteivät Mäkelän hoitotulokset todista mitään, ja kehotti Mäkelää tekemään kaksoissokkotutkimuksen. Eihän se neuvo huono ollut, näinhän olisi hyvä menetellä jos mahdollista, niin helposti me terapeutit hoitojemme tuloksia omaan pussiimme tulkitsemme, mutta toisaalta on mitä tahansa lääkärilehteä lukevalle ilmeistä - kenelle on, kenelle ei - kuinka naurettavan heppoisia useimmat tällaiset surkean pienestä aineistosta vedetyt ja tilastomatematiikalla meikatut elämän feedback-verkostosta tietämättömien tai kylmänkyynisten tutkijoiden yksiulotteiset syy-seuraus-selitelmät ovat, ja kuinka niillä voidaan kieltää Jeesuksen kämmenien naulanjäljetkin.

Vaikka Mäkelä motkottelee kovaa koululääketiedettä vastaan hän löytää jyviäkin akanoista nähden esimerkiksi antibiootit ja tärykalvoputkien laiton olevan niidenkin toki ääritapauksissa paikallaan. Ymmärtäkäämme toisaalta myös väsynyttä koululääketieteilijää, sillä vaikka hän tuntisikin sosiaalilääketieteen hyvin tietämän faktan monien kulkutautien voimakkaasta vähenemisestä jo ennen antibioottien keksimistä, ja ehdottaisi vain luonnonlääkkeitä, vaatii rohkeutta ja uskoa omaan asiaansa sanoa se vastaanotolla itkevän korvalapsen epätoivoiselle vanhemmalle, joka tivaa lapselleen jo kymmenettä penisilliinikuuria.

Mäkelä jaksaa nähdä myös päämenetelmänsä eli ruokavalion haitat liian innokkaasti sovellettuna, samoin myös moralismia lähentelevän ylimitoitetun ympäristösaneerausvimman. Hänen tekstinsä pääkohteena pysyy koko ajan potilas, jonka vuoksi hän ei rupea saarnaamaan Ainoaa Oikeaa Oppia, tunnustaapa jopa, etteivät hänen menetelmällään suinkaan kaikki allergia- ja tulehdusoireiset parane, mutta niin suuri osa kuitenkin tulee sen verran paremmaksi, että hänen rinnastaessaan ensimmäiset kymmenen traditionaalista lääkärivuottaan sen jälkeiseen pehmeän lääketieteen vuosiin, ei mitään paluuta vanhaan väkivaltaiseen antibiootti- ja steroidihoitoihin, korvien puhkomiseen ja nielurisojen kaapimiseen hänen kohdallaan tule olemaan.

Hänen esimerkeistään vallankin ensimmäinen kuvasi traditionaalisen lääkäriltä toiselle pallottelun tutun kouriintuntuvalla tavalla mukaanlukien myös psykiatrille lähettämisen siinä vaiheessa, kun ihotautilääkäreiden oli helpompaa epäillä potilasta psykiatrisesti sairaaksi kuin myöntää omien hoitojensa voimattomuus. Tällaista psykiatrilla halventamista näen niin paljon omassa työssäni, että kestää aina tovin, ennenkuin taas jaksan ärtymykseltäni muistaa ruumiinlääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan olevan ihmisiä heidänkin, omine avuttomuuksineen joita heidän on aivan yhtä vaikea tunnustaa kuin meidän omiamme.

Allergia- ja infektio-oireisten lasten vanhemmille suosittelen kokeilemaan Mäkelän oppeja ennenkuin kääntyvät koululääketieteen oirekeskeisempien keinojen puoleen. Eihän koululääketiedettä tule tykkänään hyljätä, sillä se vie terveyskauppojen murrosikäpsyyken omaavien auktoriteettivihaisten kasvisliemilitkuttajien uhriksi yksipuolisuuden hulluuden toiselle äärirajalle vaihtoehtohöpsijoiden seurakuntaan.

Vaan terapiaideologiat sikseen ja sairastava lapsi niiden sijaan. Mäkelän kirja kouraan ja avoimen mielen omaavan koululääketieteilijän puhelinnumero takataskuun, se lienee lapsen hyvinvoinnin kannalta parhain ratkaisu.

Markku Siivola