Vaikka psyyke kaikessa monimuotoisuudessaan näyttääkin aina liukuvan tarkastelutapojemme ulottuvilta. voimme lopullista psyykenpyydystäjää odotellessa tarkastella itse tarkastelutapoja.

Yksi tarkastelutapa jakaa psyykenkuvaustavat avoimiin ja suljettuihin systeemeihin.

Baselin Yliopiston psykohygienian ja psykoterapian opettaja professori Gaetano Benedetti, Yhdysvaltain Rockvillen Marylandin Chestnut Lodgen parantolan johtava psykoterapeutti Frieda Fromm-Reichmann sekä Yhdysvaltain Palo Alton perhesysteemiteoreettiseen suuntaukseen kuuluvat perustamassaan Palo Alton Lyhytterapiakeskuksessa toimivat meillä tuntemattomat suuruudet Watzlawick, Weakland & Fisch ovat omaksuneet psyykentutkimuksen primaaripäämääräkseen terapian, auttamisen.

Täysin suljetun järjestelmän eräs ominaisuus on sen ristiriidattomuus itsensä, ja vain itsensä kanssa. Benedetti:

"Jotta järjestelmä voitaisiin tehdä ristiriidattomaksi, ristiriidat on siirrettävä järjestelmän ulkopuolelle." Jatkossa hän vetoaa matemaatikoihin:

"Matemaatikot puhuvat nykyään vaatimattomasti kaikkien loogisten järjestelmien rajoituksista ja jopa itse ehdottavat ensimmäistä kertaa tieteen historiassa muissakin kuin empiirisissa järjestelmissä eli siis loogisissa järjestelmissä tarvittavan vapauden käsitettä loogisen suhteellisuuden teoria on periaatteellista laatua, että se toisin sanoen koskee myös matemaattisia suhteita, että se pitää paikkansa myös muun muassa hengen alueella.

Psykiatriassa joudumme jatkuvasti tekemisiin " ratkaisemattomien alueiden kanssa. .. On kuitenkin sellaisia psykiatrisia tai psykoterapeuttisia kokemusalueita ... että voidaan rehellisesti epäillä, että niiden kausaalis-rationaalinen ratkaiseminen ei tulevaisuudessakaan ole mahdollista. Psykoosien psykoterapia on ... yritystä ymmärtää irrationaalista sen sisäisistä kategorioista käsin vääristämattä ilmiöitä liian pitkälle menevän rationalisoinnin välityksellä. Tämä suhteen puoli ei kuitenkaan sulje pois sen toista, analyyttis-rationaalista puolta.... Aika jolloin Freud saattoi sanoa, että psyykkinen elämä on samassa mielessä kuin fysikaalinen maailma täysin determinoitua, on ohi."

Tutkiessamme Benedettin elämysvoimaisia sielunmaisemavisoita hänen kertoillessaan psykoottisten tajunnantiloista, voimme ymmärtää, kuinka matematiikastakin puhuessaan hänen liikkuvuuden ja moniulotteisuuden tarpeensa saa ilmauksensa myös tällä ensi silmäyksellä näennäisen kuivan eksaktilla alueella. Potilaskontakteissaan hän ei jää istumaan turvallisesti omaan realiteettiinsa, vaan saattaa mennä mukaan potilaan maailmaan, tilapäisesti jopa "liueta" siihen. Hän ikäänkuin hiipii potilaan eristyneen maailmankaikkeuden symboleihin sisältäpäin, ujuttaa varovasti ylleen potilasta vainoavan perkeleen viitan inhimillistyttäen näin vähitellen potilaan oman maailman luomuksia, lisäten potilaan harhakudelmaan oman realiteettinsa lankoja vetäen tätä varovasti ihmisyhteisön yleisesti tunnustettuja yhteisiä realiteetteja kohti.

Kahdenkymmenen vuoden ja kolmenkymmenen kollegansa kanssa jaetun kokemuksen tiivistää hän tässä toisessa suomennetussa kirjassaan muillakin käsite- ja kokemustasoilla. Kirja on kahdenkymmenen vuosina 1954-1975 kirjoitetun erillisen artikkelin kokoelma. Alkulauseessaan Benedetti kertoo tulleensa näiden vuosien aikana varovaisemmaksi psykodynaamisissa käsityksissaän antaen psykobiologisille näkökohdille painoa enemmän kuin ennen. Oleellisesti aikaisempaa enemmän hän välttää tulkintoja ja terapeuttista mukaan menemista niille psykoottisille alueille, joilla sairaan persoonallisuuden on syvässä yhteydessä terapeuttiin mutta ilman vastarinnan paljastavaa osoittamista jälleen eheydyttävä. - Jäljellä on hänellä kuitenkin luottamus ja näkemys, että psykoterapiaan sisältyy sairaan kannalta jotakin sellaista, joka ylittää kaikki tieteelliset parametrit, että sen arvo perustuu, kuten kaikissa suurissa eksistentiaalisissa tilanteissa, viime kädessä siihen itseensä.

Teoria voi purkautua auki erilaisiin osaulottuvuuksiin, niin ajallisiin kuin paikallisiin, niin intra- kuin interpsyykkisiinkin tekijöihin. Suhteellisen suljetuista terapeuttisista systeemeistä mainittakoon psykoanalyysi ja Bionin ryhmäanalyysi, avoimemmista taas Helmut Stierlinin perheterapeuttiset näkemykset ja R. D. Laingin ajallisesti historiaan ja paikallisesti aina universumiin asti ulottuvat vuorovaikutuskenttäpohdinnat.

Esimerkkinä erääntyyppisestä välimuotoanalyysistä on kolmikon W&W&F:n matemaattistyyppiset ihmissuhteiden pohdinnat, jotka perustuvat a) ryhmäteoriaan, b) loogisten tyyppien teoriaan, jonka keskeinen aksiooma on: mikään, mikä sisältää kaikki jonkin kokonaisuuden jäsenet, ei itse voi olla tämän kokonaisuuden jäsen. Heidän keskeisen ideansa voi esittää sisäkkäisinä ympyröinä, jossa potilas on sisin ympyrä ja hänen terapeuttinsa seuraava ympyrä. He esittävät, että mikäli pelataan potilaan pelisäännöillä, tapahtuu vain näennäistä muutosta sisimmän ympyrän sisällä. Esim.: "Minä olen huono". "Ei, Sinä olet hyvä". "Ei, vaan huono" jne jne plus miinus nolla-jankutusta. Terapeutin on siis tuotava täysin uusia pelisääntöjä ympyrän ulkopuolelta, olla vastaamatta potilaan peliin potilaan odottamalla tavalla.

Tähän asti kolmikko jaksoi analysoida. Kiinnostuneena terapeuttien omasta ympyrästä ja vallankin sen ulkopuolesta, ts. mistä terapeuttien oma muutos, sitten tulee, tutkin kirjan löytämättä siitä muuta kuin lauseen: "Vasta vähitellen pystyimme muodostamaan edes itsellemme käsitystä lähestymistavastamme". Toisin sanoen tekijöiden itsensä muutoksen ainekset sukeltautuvat jostain tyhjästä heidän jättäessään tämän oman ympyränsä ulkopuolelle johtavan langanpään sikseen. Tämä kuvastaa koho heidän tekstiään, joka on mekanistisen rajallinen "temppukirja". Heidän systeeminsä pääsi siis ensimmäisestä ympyrästä ulos, mutta juuttui jo toiseen.

Frieda Fromm-Reichmannin vuonna 1950 kirjoittama ja W+G:n suomeksi kääntämä klassikko intensiivisestä psykoterapiasta henkii edellistä kolmikkoa huomattavasti enemmän intuitiivista avointen systeemien tajua, vaikka hän ei sitä teoriarunkoonsa selvästi formuloikaan. Benedettin kaltaiseen visionääriseen liikkuvuuteen hän ei kuitenkaan ulotu tarkastellen ihmisiä pääasiassa Sigmund Freudin, Kurt Goldsteinin, George Groddeckin ja Harry Stack Sullivanin lävitse. Freudin käsitystä ihmisten synnynnäisestä vihamielisyydestä, ts. kuolemanviettiteoriaa ei hän hyväksy eikä liioin Oidipuskompleksin vaikutuksen mukana oloa kaikissa tapauksissa.

Reichmann liikuskelee enimmäkseen intrapsyykkisen dynamiikan piirissä, mutta pistäytyy kuitenkin viittaamassa myös perhedynamiikan sekä antropologisen näkökulman olemassaoloon. Historiallinen näkökulma pysähtyy potilaan vanhempiin ulottumatta useamman sukupolven yli. W&W&F:ltä perhenäkökulma puuttuu kuten historiallinenkin. Benedetti painottaa näitä ulottuvuuksia suunnilleen Reichmannin tavoin.

Intensiivisen psykoterapian päämääräksi määrittelee Reichmann potilaan elämän emotionaalisten vaikeuksien lievittämisen ja hänen oireittensa poistamisen oivalluksen ja sitä kautta persoonallisuuden muutoksen kautta, seka erottaa tämän muiden tärkeiden terapiasuuntien kuten lyhytaikaisen psykoterapian, hypnoterapian yms. tavoitteista, jotka tähtäävät oireiden parantumiseen ja sosiaalisen toipumisen aikaansaamisen ilman persoonallisuuden muutoksia ja oivalluksia ongelmien syntyhistoriasta ja dynamiikasta. Oivallukseen johtaa intensiivisen psykoterapian olennaisin menetelmä: tulkinta, joka oikein ajoitettuna ja muotoiltuna nostaa esiin torjuttua emotionaalista aineistoa. Intensiivisenä psykoterapiana hän pitää vain psykoanalyysiä tai psykoanalyyttisesti suuntautunutta terapiaa.

Mitä voimakkaammin ihmisen tutkijan tajunta sisältää intuitiivisia "synteettisiä" komponentteja, sitä enemmän pyrkii hänen sanoitusjärjestelmänsä, esityssysteeminsä muodostumaan avoimeksi systeemiksi. Mitä suljetumpi, "analyyttisempi" systeemi on, sitä enemmän se joutuu elämän sateenkaaren värejä karsimaan, sitä väkinäisemmin se ihmisen psyykeä esittää. Mikäli tähtäämme vain rajoittuneisiin osapäämääriin - ja käytännössä on erittäin monesti niin meneteltävä, aivovaurio ja kehitysvammaisuus ovat tästä ääriesimerkkejä - on rajoittuneilla ' tempuilla", teknisen kylmällä kouluttamisella saavutettavissa paljon suurempi asianomaisen inhimillisen elämän laadun parantaminen kuin millään inhimillisen hienojakoisen eläytyvällä tavalla. Keinot eivät sulje toisiaan pois, ja ihminen parantuu usein jopa keinoista huolimatta.