Matti Kamppinen (toim.): Elämänkatsomustieto. Gaudeamus 1987

Mieleeni palaa kaksi samankaltaista tapahtumaa. Ensimmäinen parikymmentä vuotta sitten Helsingissä Säätytalolla jonkun filosofisen seuran sirkusnäytännössä, jossa vanhemmat filosofit nöyryyttivät nuorempiaan asialliseksi kritiikiksi nimittämällään hävyttömyydellä jälkimmäisten tajuamatta kuinka heillä masturboitiin, vaan päinvastoin yrittivät täyttää filosofisen tieteellisyyden kriteerit niinkuin he tärkeäksi käsittivät, pyrkivät varmistamaan paikkansa filosofien veljeskunnassa eivätkä nähneet kuinka he karjan lailla itse ammuivat päästä henkisesti tapettaviksi.

Toinen tapaus sattui Oulussa jossa tunnettu psykiatri piti joustavannotkeata luentoa psykoanalyysista kollegoilleen ja osaston hoitohenkilökunnalle, jotka - ainakin ne jotka keskusteluun osallistuivat - pyrkivät mielistelemään tätä hämähäkkiä, joka istui opillisen verkkonsa keskellä pyydystäen jokaisen sielunliikahduksen omaan selitysverkkoonsa. Hirvittävää oli katsella tuota hulluuden yhteissummaa: keskustelijat juopuivat toistensa sanoista, eikä kukaan heistä näyttänyt tajuavan kuinka kummitusmaisen kuolleesti ja epäaidosti he käyttäytyivät, kuinka sidottuja olivat heidän ilmeensä, eleensä, äänensä arvovallan monisäikeisessä jahdissa.

Kummassakin tapauksessa oli kysymys puhujan hyvin harjaannutetusta analyyttisestä kyvystä, taituruudesta sokaista omat ja osanottajien silmät kaikelta muulta inhimilliseltä informaatiolta, mitä tilaisuudessa oli läsnä. Aivojen analyyttisen kiihotustilan huumehehku peitti muut elämänilmiöt alleen.

Analyysi on hyvä renki mutta huono isäntä. Rajanveto voi tuottaa ongelmia kuten tuttavalleni, jonka mielestä kuppila oli joko liian kallis tai liian huono tai peräti kumpiakin yhtä aikaa. Näin emme reissuillamme päässeet koskaan kahville, jos hänen annettiin valita.

Juuri saman epätietoisuuden valtaan joudun Kamppinen & Kumppanien näkemyksiä Elämänkatsomustiedosta lukiessani. En oikein tiedä ovatko herrat filosofit kaunottaria vai hirviöitä.

Valt.lis., Turun Yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen tutkimusassistentti Matti Kamppinen, selvittelee ettei elämänkatsomuksen omaaminen tee ketään sinänsä päteväksi opettamaan elämänkatsomusta yhtä vähän kuin geenien omaaminen tekee päteväksi luennoimaan geeneistä. Niinpä hän haluaa kehittää elämänkatsomustieteen (jota ei vielä ole olemassa) pedagogisoidun tiivistelmän: elämänkatsomustiedon. Hän erottelee toisistaan käsitteet maailmankuva, maailmankäsitys, elämänkäsitys, elämänkatsomus, ryhmittää näitä edelleen alaryhmiin, hipaiseepa käsitejaollaan yhden kerran sitä rajaa, jota minä pidän filosofian sekoilurajana: teksti muuttuu päättelykaavoiksi.

Kuitenkin tämä käsitejako on tiukassa loogisuudessaan selkeä. Hän pystyy nasevin esimerkein osoittamaan ihmisten ajattelun ja arviointiperusteiden erilaisuutta. Hän tuntuu näkevän elämän kokonaishahmoakin, eikä vain juokse kuono maassa filosofian haisu-uraa nuuhkien ympärilleen mitään näkemättä. Olen kuulevinani joskus jopa kuivan huumorin hiljaisen naurunkähinän hänen tekstissään.

Fil.tri, käytännöllisen filosofian dosentti Seppo Sajama Turun Yliopiston filosofian ja tilastotieteen (mikä kuvaava länsimaisen filosofian suuntaa osoittava yhdistelmä!) laitoksella, käy neljän vastakohtaparin kimppuun. Ensiksi on vuorossa moraalisen autonomian ja moraalisen heteronomian eli itselaaditun ja muualta saadun moraalin ominaisuuksien, erojen ja syntytekijöiden analysointi.

Seuraavaksi hän pohtii arvoteorioita eli ihmisten käsityksiä siitä mikä on arvokasta. Hän kallistuu oman kuvauksensa mukaan arvoteoreettiseen naturalismiin päin painottaen arvojen ja tosiasioiden suhdetta: Arvot eivät ole tosiasioita, mutta ne perustuvat tosiasioille. Toisekseen arvot eivät ole riippuvaisia yksilön vaan ihmislajin pitämis- ja inhoamistaipumuksista. Naturalisminsa vastustajiksi hän haastaa neljä suuntaa, ensiksi hänen mielestään heppoisimman eli uskonnon, sitten Humen giljotiinin ("arvoja ei voi johtaa tosiasioista"). Seuraavaksi saavat tuta intuitionistit "epäilyttävine" arvointuitioineen. Kovimmat vastustajat ovat rationalistit. Hän ehdottaa kompromissia: hyvä on rationaalisen halun (eikä todella olemassaolevan halun) kohde. Rationaalinen halu on riittävään (?) tosiasioiden tuntemukseen perustuva halu, jota ei enää voi muuttaa tosiasiatietoa lisäämällä.

Seuraavaksi ovat vuorossa normiteoriat eli käsitykset siitä, mitkä asiat ovat velvollisuuksia eli mitkä täytyy toteuttaa. Kantin kategorinen imperatiivi ("toimi vain sellaisen periaatteen mukaan jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi"), utilitarismin hyödyn- ja onnellisuuden maksimointiperiaate moraalin perustana ja Spinozan rationaalinen moraali (järjen mukainen toiminta on hyveen perusta) ovat tarkastelun kohteina.

Hän tunnustaa kirjoittajanelikosta selvimmin väriä, mutta melko värittömästi. Hänen tekstissään maistuu kiinnittyminen käsitteisiin sinänsä, eli ne eivät enää ole pelkkiä apuvälineitä, elämän varjokuvia, vaan niiden yhdistelemisestä ja erottelemisesta on tullut myös psykologisella tasolla hänelle elämäntehtävä, omasta näkökulmastani katsoen varjokuvaleikki.

Fil.lis., Turun Yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen uskontotieteen assistentti Martti Junnonahon kirjoitus uskonnosta kulttuurin osana on hyvä neutraalin rauhallisen ja tiiviin niin historiallisen kuin kulttuuriläpileikkauksensa vuoksi. Suomen osuus on sopivassa määrin suurin. Hän on onnistunut saamaan valtavan asian pähkinänkuoreen. Hänkin tietysti vetää kotiinpäin arvelemalla varovasti, että uskontotieteellä voisi olla tietty erityisasema elämänkatsomustiedon tavoitteiden toteuttamisessa siksi, että ensinnäkin uskontotiede on ainoa tiede, joka systemaattisesti kerää empiiristä tietoa uskonnosta ja uskonnollisuudesta. Toiseksi siksi, että uskontotiede voi tarjota tutkijoille suvaitsevuuden sanoman. Hän pelkää ylikansallisen massaviihteen kansallisten kulttuurien erityispiirteitä hävittävää vaikutusta, ja juuri noiden erityispiirteiden eroissa hän näkee arvokkaan oppiläksyn keskinäisestä erilaisuudestamme. Toista tutkijaa siteeraten hän näkee kulttuuriantropologian ja uskontotieteen tärkeänä tehtävänä "pidellä ihmisen edessä suurta peiliä ja antaa hänen katsoa itseään ja loputonta erilaisuuttaan". Hänen ihanteensa on todella kannatettava, eikä kuitenkaan niin kovin usein nähty: "...että pystyttäisiin suvaitsemaan jopa suvaitsemattomuutta". En malta taaskaan olla siteeraamatta tämän ajatuksen riemastuttavinta näkemääni vastakohtaa, jonka psykologi Mirja Kalliopuska on aivan tosissaan lausahtanut: "Perusteeton syrjintä tulisi saattaa paheksuttavaksi!"

Valtiotiet.tri, käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen ottaa kantaa, tai oikeammin on ottamatta kantaa, mikä luonnonsuojelunäkemys olisi parhain: humanistinen, utilistinen, mystisistinen vai naturistinen. Hän antaa privaattimääritelmänsä näille asenteille. Utilistinen hyötyajattelu vaarantaa ihmisen oman olemassaolon ja tuhoaa luontoa. Humanismikin syrjäyttää luonnon. Mystisismin merkitys jää yksilökohtaiseksi, ja naturismi (tyyliin Pentti Linkola) ei tule saamaan kannatusta. Pietarinen näyttää siniset silmänsä kirjoittaessaan ilmeisesti aivan tosissaan, että "on osoitettava että utilistinen ja humanistinen elämäntapa johtavat myös ihmisen kannalta vaikeuksiin, ja osoitettava niin, että utilistit ja humanistit itse asian huomaavat ja myöntävät". Moiseen muutosmahdollisuuteen uskomista hän toisaalta neutraloi piristävän kyynisellä loppupäätelmällään: "Hyvinvoinnin ja kulttuurin edistämisestä luopuminen (luonnon hyväksi, huom. minun) saattaa olla ihmiselle kaikissa olosuhteissa mahdotonta.

Pietarinen maistuu samanlaiselta kuin Sajama: merkitysmankeloija, joka rutistaa paperiksi litistetyistä käsitteistä pois maailman mullalta maistuvat mehut, paukuttaa käsitteitään filosofian mattopiiskalla kuvitteellisten haamuvastustajiensa kanssa tavalla, joka ulkopuolisesta saattaa näyttää itsekseenpuhumiselta.

Psyk.lis., M.A. (??), Helsingin Yliopiston psykologian laitoksen soveltavan psykologian assistentti Jan-Erik Nurmi kuvaa elämänkatsomuksen syntyvän tavallaan persoonallisuuden kahden keskeisen psykologisen rakenteen; maailmankuvan ja minäkuvan risteyskohdassa. Elämänkatsomus on kannanotto siihen, mitä hänen mielikuvansa ja käsitteensä ulkomaailmasta (maailmankuva) merkitsevät hänelle itselleen, miten hän suhtautuu niihin, sovittaa kuvan itsestään (minäkuva) ja maailmasta yhteen toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Nurmi tarkastelee kohdettaan lähinnä kognitiivisen psykologian suunnalta.

Kirjoittajien lähestymistapa on toinen ihmiselle annetuista kahdesta tavasta hahmottaa maailmaansa. He ovat kuin vanha viisas juutalainen, joka oli hukannut silmälasinsa, ja rautaisen loogisen päättelyketjun jälkeen tuli lopputulokseen: niiden täytyy olla otsallani! Siellähän ne olivat.

Äkkinäisestä tietysti tuntuu siltä, jotta jotakin on pielessä, mutta niin ei tarvitse olla, sillä saavutettiinhan tulos näinkin. Kun moniulotteisuudessaan epämääräinen välitön havainnointi ja loogisuudessaan yksiulotteisen kirkkaan viiltävän selkeä päättelyketju viittaavat samaan lopputulemaan, saa ihmisen järki tositteen intuitiolle; hän tulee kokonaisemmaksi, ehyemmäksi. Keitä olivatkaan ne ranskalaiset valtiomiehet, jotka totesivat keskenään toisen ymmärtävän kaiken muttei tietävän mitään, toinen taas tiesi muttei ymmärtänyt. Samantyyppinen ero on itämaisen ja länsimaisen filosofian välillä.

Kirja on suunnattu täyttämään oppikirjatarve syksystä 1985 lähtien Suomen kouluissa tunnustukselliselle uskononopetukselle vaihtoehdoksi tulleelle elämänkatsomustiedolle.

Kuinka paljon kohderyhmät, vallankin opettajat, tästä kirjasta kostuvat? Suurin osa ei varmaan paljoakaan, mutta fiksummalle porukalle tämä ammattifilosofoijien analyysipaketti antaa ehdottomasti sellaisia lisävälineitä, joiden harkitulla käytöllä on opetustilanteissa mahdollista selittää selkeämmin myös oppilaille maailmankatsomusten syntyä ja rakennetta neutraalilla tavalla, opettaa oppilaita löytämään silmälasinsa otsaltaan niin monella tavalla kuin mahdollista, ja näin ollen tarjota todellisia analyysieväitä nuorille elämän matkalaisille. Kaikessa kuivuudessaankin se antaa laajemmat ja arvokkaammat eväät ihmiskunnan ajattelutapojen erilaisuuksien ymmärtämiseen kuin tunnustuksellisuuteen enemmän tai joskus harvoin vähemmän sitoutunut melko kritiikitön uskonnonopetus, jota tunkee aivan riittävästi sille halukkaitten ja haluttomienkin nuorten silmiin ja korviin muuallakin.

Kasvatus-, opetus- ja koulualan ihmiset sekä humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tutkimusalojen työntekijöille, tekijäin toivomille kohderyhmille, sopii kirja mukavaksi makupalaksi. Yksityisajattelijankin iltalampun ääreen se sopii.

Markku Siivola