Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologia. Otava 1985

Omaa luokkaansa epäsovinnaisuudessaan suomalaisten tiedemiesten joukossa on tietysti Matti Bergström, viheriöivä professori, jonka huimat ja kovin pitämättömien päätelmien silloittamat seitsemän peninkulman ponkaisut hermosolutasolta tajuntaan ovat olleet nautittavaa luettavaa (Aivojen fysiologiasta ja psyykestä, WSOY 1979, ja Vihreä teoria, WSOY 1984).

Muitakin väriläiskiä tiedemiestemme joukossa varmaan on, mutta julkisuudessa eivät ole oikein loistaneet. Eikä filosofian tohtori, Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentti ja Suomen Akatemian tutkija Kai Kailakaan tässä kirjassaan muuta kuin pastellivärejä käyttele, vaan onhan sekin sentään jotakin täydellisen harmauden rinnalla.

Bergströmiin verrattuna Kailan päättelyheilahtelu tajunnan filosofian ja käyttäytymisen biologian välillä käy paljon pienemmin kaarin, vaan toisaalta sitä perustellummin. Onneksi ei tosiasioiden piirissä pysytteleminen ole vienyt Kailan innostusta asiaansa. Hän liikkuu hermoston solujen pintarakenteen selvittelystä ihmisen tahdon vapauteen: solukalvon sähköisistä ilmiöistä ja rakenteesta koko hermosoluun, lihasten toiminnasta liikemalleihin, oppimisen hermofysiologiasta aivokuoren osuuteen, aistifysiologiasta havainnon analysointiin. Hänen johtopäätöksensä koetuloksista on juuri sopivan pitkälle venytettyä: ei liian varovaista, toisaalta ei niin spekulatiivista, että häneen voitaisiin lyödä satusedän leima, kuten Bergströmiin.

Kailan halu haluaa rakentaa siltaa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden railon yli laajentaa kohderyhmänkin: esipuheessaan hän rohkenee suositella kirjaansa myös yleissivistyksenä, jonka nimellä käyvää tietämystä tunnettujen henkilöiden (ja heidän hevostensa) nimistä hän ei itse kovin korkealle arvostakaan. Hermofysiologia pysyy kuitenkin hänen kotikenttänään, josta sopii piipahtaa, biokemian, biofysiikan, yleisen fysiologian, kokeellisen psykologian ja etologian puolelle.

Yleissivistykseksikin kirja todella käy, vaikka se enemmän oppikirjan luonteinen onkin, biologian opiskelijoille ja lääkärinplantuille pikku johdatteluksi sopiva. Se on juuri sopiva yleissivistyssekoitus tiukan eksaktia ja yksityiskohtaista tietoa (eikä lukijoita idiootteina pitävää lällyttelyä) hermo- ja lihassolujen fysiologiasta ja biofysiikasta, sitä keventäviä eloisia vertauskuvia, havainnollisia kaaviokuvia, mielenkiintoisiin koetuloksiin juurittunutta mielenkiintoista spekulaatiota solufysiologian ja tajunnan vastaavuuksista, pieniä viittauksia tutkimuksen historiaan, ja innostunutta henkeä. Se on lisäksi sen verran kapoinen, että parissa illassa on tiedonjanoinen maallikkokin sen pääosin sulatellut. Oman lapsuuteni tiedonjanon kauhukuviin kuuluivatkin kirjakauppojen tietokirjaosastoille tyypilliset 800-sivuiset oppikirjat tyyppinimeltään "Introduction to.... ", jotka herättivät nuorukaisen halun suuntautua pikemminkin taiteen puolelle, jossa saattoi olla asiantuntija vähemmällä vaivalla.

Parissa kohdassa Kaila hyvin lyhyesti pohtii tietokoneiden ja muun epäorgaanisen tajunnan mahdollisia samankaltaisuuksia elävän organismin tajuntaan. Kiintoisaa mietittävää antaa Kailan toteamus: "Kysymyksen ydin on siinä, onko psyykenelämän edellytyksenä olevan järjestelmän välttämättä oltava rakentunut jostain tietystä aineesta (proteiineista ja rasvoista), vai onko järjestelmän toimintaperiaate ainoa ratkaiseva asia". Ovathan kummatkin tapaukset vain aineen variaatioita, jonka tosiasian voi sivuuttaa vain ihmisen laadullisesti täysin erilaiseksi muusta materiakoostumasta perusteettomasti korottava pyhittäjä.

Kaila vertaa hermoston sähköisten signaalien toivotonta hitautta (vain noin sata metriä sekunnissa) tietokoneiden signaalien nopeuksiin verraten. Aivojen tehokkuus perustuu kuitenkin valtavan informaatiomäärän käsittelyn samanaikaisuuteen; rinnakkuuteen, eikä signaalinopeuteen. Esim. kotitietokone pystyy käsittelemään vain yhtä asiaa kerrallaan, eli se käsittelee tietoa peräkkäisesti. Juuri nyt on tietokoneiden alueella tutkimus kuitenkin sangen vahvasti suuntautunut rinnakkaistiedon käsittelyyn. Jo nyt on tietokoneita, joissa saattaa olla kymmeniäkin prosessoreita kytketty rinnakkain. Näiden koneiden ohjelmointi on vielä alkuvaiheessaan. Jos edellä olevan mukaan järjestelmän toimintaperiaate on ratkaiseva, tulee tämän tyypin koneilla olemaan yhä enemmän omaa toiminnallista eikä vain rakenteellista tajuntaa.

Pieni informaatioteoreettinen herkkupala on toteamus: "Tilastollisessa informaatioteoriassa informaatiosisältö on kääntäen verrannollinen viestin todennäköisyyteen; täysin todennäköinen, 'varma', kaikissa tilanteissa samanlaisena pysyvä viesti - esimerkiksi poliittinen propaganda - ei tietenkään sisällä informaatiota.

Lopussa lyö Kaila päänsä Wittgensteiniin esittämällä loogisen mongerruksen vapaasta tahdosta, mutta vetää seuraavassa eli koko kirjan viimeisessä kappaleessa komeasti pinnat kotiin esittämällä luonnontieteiden vapausmomentin (eihän tiede sinänsä ole ahdas vaan tieteilijä, joka siihen hirttäytyy) ja potkaisemalla napakasti uskontoja:

Luonnontieteellisen selittämisen luonne ymmärretään usein väärin. Sen kausaalinen lähtökohta nähdään helposti pakkopaitana, johon ilmiömaailma halutaan jäännöksettä puristaa. Tosiasiassa luonnontieteet eivät selitä jäännöksettä mitään. Yritys tällaiseen on muunlaisille ihmismielen pyrkimyksille - esimerkiksi uskonnoille - ominaista. Luonnontieteissä jokainen saavutettu vastaus synnyttää joukon uusia kysymyksiä. Kun tiedon saari kasvaa tietämättömyyden valtameressä, kysymysten rantaviiva pitenee.