M. Scott Peck: Pahan psykologia. Suom. Eeva Koskimies. Kirjapaja 1989

Psykoterapeutti ja lääkäri M. Scott Peck sai lopullisen kimmokkeen pahuutta pohtivan teoksen kirjoittamiseen potilas Charlenen tapauksesta. Charlene kävi neljän vuoden ja neljänsadan kerran ajan Peckin psykoterapiassa ilman pienintäkään tulosta. Ensimmäisen vuoden ajan hän piti Peckiä hämmennyksen vallassa, loput vuosista kuluivat ihmetykseen, ja viimeisellä terapiatunnilla suoritti Charlene lopullisen triumfinsa: käymällä pitkälleen sohvalle ja latelemalla viidenkymmenen minuutin ajan niin suoraa ja avointa tekstiä itsestään, että Peck oli aivan ihastuksissaan - vain saadakseen kuulla, että tunti olikin viimeinen, ja että Charlene halusi näin todistaa kyllä osaavansa pelin säännöt ja poistua voittajana areenalta.

Peck tunsi Charlenen aikaan vain yhden terapiamuodon: psykoanalyysin. Nyt hän tuntee jo toisenkin: pahojen henkien ja riivaajien poismanaamisen mahdollisuuden. Kovin laajaksi ei hänen terapiamuotojensa varastoa voi siis vieläkään sanoa, mutta aikamoisen eksoottiseksi kylläkin. Hän on nimittäin ollut kahdesti läsnä kun ei sen vähempää kuin itse Saatanaa on ajettu potilaasta pellolle. Silloin hän katsoi sitä silmästä silmään. Itse Jumalakin oli silloin paikalla. Vaikka Peck joutuukin näin käyttämään kristillisiä ilmaisuja, luulen näiden tilanteiden olleen hyvinkin aitoja, merkittäviä ja syvällekäyviä. Psykoanalyysi säilyttää Peckin mielessä kuitenkin sijansa: "Psykoanalyysi on syvällisin ja paras tapa saada esiin ihmisen pohjimmainen olemus".

Kovin syvälle pahuuden olemukseen ei Peck tunnu pääsevän, tuntuupa päinvastoin välillä aivan häkellyttävän pinnalliselta:

"Oli miten oli, minun oli usein mahdotonta käsittää Charlenen mielihaluja ja vaikuttimia, jotka tuntuivat olevan täysin minun inhimillisen kokemuspiirini ulkopuolella. Juuri tämän 'epäinhimillisen' ulottuvuuden joka menee yli tavallisen ihmisen ymmärryksen, olen nimennyt pahuudeksi."

Vieraantumista pahuudesta kuvaa myös hänen toteamuksensa: "Tavatessamme pahan ihmisen meidän tulisi ajatella: 'Ilman Jumalan armoa tuo voisin olla minä'". - Nyt kyllä täytyy kriitikkopirun huidella Raamatulla, tuolla maailman vahvimpiin kuuluvalla aseella, takaisin: "Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: 'Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten minä olen niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani.'" Pannaan oikein sulkumerkkiviitteetkin kuten aidot uskovaiset ainakin: (Luuk. 18:10). Heidän parhaimmistonsa kanssa en toki koskaan pysty kilpailemaan, koskapa jutuissani tulee kyllä aina olemaan enemmän tekstiä kuin sulkumerkkiviitteitä. Peck ei kuulu keskuskermaan, koskapa tyytyy raamattuviitteisiin vain alaviitteissä. Hänpä onkin tullut kristityksi vasta vuonna 1980, 43-vuotiaana harhailtuaan sitä ennen buddhalaisuuden ja islamin parissa.

Pahuus on Peckille jotain verhon takana häilähtelevää, jotain josta voidaan ilmaista vain palasia, jotain joka on jotenkin erillistä ihmisestä. Pahan ihmisen persoonallisuusprofiiliin hän kerää omantunnontuskan, syntisyyden ja puutteellisuuden välttelyn narsistisin keinoin, jossa pahuudelle ominainen voimakas tahto on voittanut syyllisyyden. Kokonaisnäkemystä ihmissielun yhteydestä pahaan, itsekeskeisyyden yhteydestä pahuuteen, paholaisen ylikansallisen arkkityypin samankaltaisuudesta, persoonallisuuden vahvuuden ja voimakkuuden suhteesta yksilöllisyyteen, minätietoisuuden kiteytymisen ja siihen perustamisen tuhoavuudesta ei Peckillä ole, vaikka hän hyvyytensä läpi kaikkea tätä pyrkiikin tarkastelemaan. Paha jää hänelle vieraaksi, jonka hän joutuu kapseloimaan lähinnä kristillisiin käsitteisiin. Hän jää kaipaamaan myös pahuuden psykologiaa johon yhdistettäisiin niin pehmeätä rakkautta ja uskontotiedettä kuin kovaa biokemiallista ja tilastollista tutkimustakin.

Yhteiskunnallista pahuutta tarkastelee hän lähinnä My Lain joukkomurhan kautta. Hän oli vuonna 1972 sen kolmihenkisen psykiatrikomitean puheenjohtaja, jonka piti jättää suositus My Lain tapahtumien psykologisia syitä käsittelevään tutkimukseen. Armeijan johto halusi näin tietää enemmän tällaisten hirmutekojen ehkäisymahdollisuuksista, mutta ikävää julkisuutta peläten hylkäsikin sitten tutkimussuunnitelman.

My Lain tapauksen valossa tarkastelee hän ensin Johnsonin hallitusta ja sen kautta koko amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen sotkeutumista Vietnamin sotaan tullen toistuvasti kahteen hänen mielestään perimmäiseen syyhyn: ihmisten laiskuuteen ja narsismiin.

Charlene oli kiusallinen häirikkö, narsisti, joka otti kiusallisella tavalla ohjat käsiinsä kaikkialla ymmärtämättä - tai haluamatta ymmärtää - ihmissuhteiden perustavia lakeja. Hän maksoi tuhansia dollareita Peckille saadakseen neljän vuoden ajan näyttää hallitsevansa tilannetta tyylikkäästi alusta loppuun.

Ihmiset eivät tarvitse pelkästään myötätuntoa ja rakkautta. Niitähän saa koiriltakin. Ihminen voi olla yksinäinen myös siksi että hän näkee liikaa. Erityisen yksin on ihminen silloin kun hän ei vielä tiedä näkevänsä enemmän kuin useimmat muut. Hän tuntee vain kammottavan yksinäisyyden luullen itseään hulluksi, koska ei koskaan onnistu löytämään sitä kommunikaatioulottuvuutta, jonka ihmissuhteissa toteutumatonta todellisuutta hän ei kuitenkaan sielussaan voi kieltää.

Charlene oli sairas, huonosti voiva kylmä ihminen, joka käytti kilttejä, hiukkasen rajallisemman näkökyvyn omaavia ihmisiä koirinaan. Mutta se ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että hän oli niin heikko juuri sen takia että oli niin vahva, että hän näki liikaa voimatta kuitenkaan hyödyntää sitä muulla tavoin kuin leikittelemällä tällä tuhoavalla tavalla muiden kanssa, katkeroitumaan lopullisesti siitä, että ei löytänyt kaltaistaan, joka voisi häntä ymmärtää muutenkin kuin pelkän empatian kautta. Hän oli niin älykäs, että pystyisi älykkyysosamäärällään upottamaan vaikka taistelulaivan, näin oli hänet testannut psykologi Peckille sanonut. Tällainen ihminen pystyy leikittelemään psykoanalyysiin tai mihinkä muuhun monoterapian muotoon tahansa pitäytyvän kanssa tietysti miten tahtoo.

Kirjansa viimeisillä riveillä kertoo Peck käsityksensä pahuuden parantamisen kaikkein syvimmästä ulottuvuudesta: jonkin hyvän ihmisen täytyy uhrautua, antaa itsensä paholaiselle, imeä sienen lailla pahuus itseensä. Mutta miten käy sitten tämän hyvän ihmisen?

"Pystyn vastaamaan tähän vain mystiikan kielellä. Tapahtuu jonkinlainen mystinen prosessi, josta uhrista tulee voittaja. .... En tiedä miten tämä tapahtuu, mutta tiedän, että tällaista tapahtuu. Tiedän, että hyvä ihminen voi tieten tahtoen antaa jonkun muun pahuuden lävistää itsensä. Hän saattaa jopa jossakin mielessä kuolla, mutta silti jää henkiin eikä anna pahuudelle periksi. Aina kun tällaista tapahtuu, maailman tasapainossa tapahtuu pieni muutos."

"...maailman tasapainossa tapahtuu pieni muutos". Siinä on Peckin toivo paremmasta maailmasta. Ehkäpä näin onkin. Että maailma tulee näin vähitellen paremmaksi muutaman miljoonan vuoden sisällä. Ehkäpä jotain jäykkää jossain murtuu, puolikuollut, toisen puolensa syväjäädyttänyt hyvyystunkkainen ihminen saa yhteyden omaan pahuuteensa - siihen puoleen itsestään, joka on aina ollut mutta tullut kielletyksi. Peckin näkökulmasta se vaikuttaa toisen pahuuden imemiseltä. Hänen hyvän ihmisen naamionsa kuolee, mutta hän ei silti ole antanut pahuudelle periksi, vaan on vain nähnyt sen. Kuten Peck: "Hän saattaa jopa jossakin mielessä kuolla, mutta silti jää henkiin eikä anna pahuudelle periksi."