Milloin sikiö on ihminen? Mitä vastasyntynyt tajuaa? Ennen kaikkea: kuinka meidän aikuisten tulisi suhtautua lapseen syntymän jälkeen - sekä myös ennen syntymää? Olemmeko unohtaneet oman vaistomme?

"Spektrografinen itkun analysointi on tärkeää" sanoo kauhistavan esineellistävä Judy Dunn. "Koneita ei tarvita" on ihmisen koneiden keskeltä näkevän Frederick Leboyerin mielipide.

Lastenhuone vai konehuone?

Kun heijaatte lasta 60 kertaa minuutissa 6,5 cm:n edestakaisella liikkeellä, lopettaa vauva itkunsa nopeimmin, raportoi yksi niistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tutkijasta, joiden uurastusta lastenkamarissa esittelee psykologiaa ja eläintiedettä Cambridgen yliopistossa opiskellut Judy Dunn, joka nyt samassa paikassa jatkaa toimiaan lapsen käyttäytymisen tutkijana.

Tieteen tutkimustuloksista opimme myös että vauva itkee pissat housussa herkemmin, mutta toistaiseksi vakuuttavaa tieteellistä näyttöä tämän käyttäytymisen todellisesta mekanismista ei ole! Edelleen saamme tietää että vauvan peittelymateriaalina peitto tai lakana on parempi kuin muovi tai kumi! Ne reesusapinat, jotka saivat syödessä imeä pitempään, imivät peukaloaan enemmän kuin ne apinat, joiden annettiin syödessä imeä vähemmän, joka tukee näkemystä, jonka mukaan peukalon imemistä voidaan vähentää syöttöaikoja lyhentämällä (eikä pidentämällä), mikä siis näyttää heikentävän syömisen tuottaman mielihyvän ja imemisen välistä yhteyttä!

Judy Dunn on samanlainen lastenhuoneessa vehkeineen mesoaja kuin Rudolph Schaffer kirjassaan "Äitiys", joka vain muutamaa kuukautta aikaisemmin on ilmestynyt tässä samassa WSOY:n "Kehittyvä Lapsi" -kirja sarjassa. Heidän yleisnäkemyksen kadottava pikkuasioiden loputtomia syy-seurauskorrelaatioita kaiveleva mekanistinen tyylinsä ja loppupäätelmänsäkin ovat niin samanlaisia, että vain lapsen ihmisenä unohtavat akateemisiin erittelyihin ihastuneet voivat pitää niitä kahtena olennaisesti erilaisena ja tärkeänä kirjana. - Pikkuseikkojen keskeisistä korrelaatioista kyllä tehdään merkittäviäkin tieteellisiä löytöjä, joten tämänkaltainen tutkimuskin on kyllä omalla tavallaan tarpeellista, vaikkakin sen suurin hyöty on antaa tutkijoille jotain puuhailtavaa.

Makrotason - ts. inhimillisen kanssakäymisen tutkimisessa tällainen mikrotason muuttujien korrelaatioiden tutkiminen on jo perustutkimusotteeltaan sangen hedelmätön. Namä kirjat sopisivat paremmin nopeiksi yleiskatsauksiksi toisille tutkijoille kuin maallikkoäideille, mikäli tunneköyhiä älyä ihannoivia äitejä ei oteta lukuun. Jonkinlaisen yleiskuvan lapsen kehityksestä Dunninkin kirjasta saa, mutta paljon mieluummin suosittelen siihen tarkoitukseen edempänä esitettyjä Leachin ja Leboyerin kirjoja joissa on myös hyviä kuvia ja piirroksia, mitkä Dunnin kirjasta täysin puuttuvat.

Dunnin pääasialliset tulokset: äidin ja lapsen kanssakäyminen on enemmän molemminpuolista ja lapsen osuus merkittävämpi kuin aikaisemmin on uskottu. Kolmantena seikkana Dunnia kiinnostaa lapsen emotionaalisen ja älyllisen kehityksen vuorovaikutus. Dunnin käytännön ohjeet: enemmän imetystä kiukutteleville. Vauva voidaan myös totuttaa olemaan muidenkin hoidossa. Ikivanhat vauvan tyynnyttelykeinot kuten kapaloiminen, heijaaminen ja rinnan antaminen ovat tehokkaita.

Dunnin tiedehurmaa suositeltavampi teos lapsen kehityksen ymmärtämiseen on englantilaisen lastenpsykologin ja kahden lapsen äidin Penelope Leachin inhimillinen ja lämmin 516-sivuinen tiiliskivi "Lapsi", joka on myös parempi kuin saman kustantajan samantyylinen "Lapsemme", joka julkaistiin kaksi vuotta aikaisemmin. Leach keskittyy nimenomaan terveiden lasten kehitykseen. Hänen pienimpiäkin päivittäisiä 0-5 vuotiaan lapsen tavallisia toimintoja ja tilanteita kuvaava tekstinsä on miellyttävän epäortodoksia, pikkutarkasta kuvauksesta huolimatta kategorisia neuvoja välttävää, lasten - ja erilaisten lasten silmin tilanteita tarkastelemaan pystyvää.

Bridget Morleyn piirrokset ovat sympaattisen herkkiä ja teoksen monikansallisuus - kuten tämänkaltaiset kalliit kirjat melkein aina kustannussyistä ovat - näkyy mm. valokuvien neekerilapsista.

Nelihenkinen suomalainen toimituskunta on kuitenkin työstänyt kirjan Suomen oloja vastaavaksi vallankin vallitsevien puolivirallisten suositusten, viranomaisten ohjeiden ja lainsäädännön osalta. Kirjan sisällysluettelo ja hakusanasto on tavallaan yhdistetty 50-sivuiseksi kutakin hakusanaa varsin lavealtikin selitteleväksi. Erillisenä on lopussa vielä 7 sivua sopivien leikkikalujen esittelyä ja kolme sivua ensiapua.

Englannissa on voitu kiistatta todeta astman kahden viime vuosikymmenen aikana kaksinkertaistuneen. Ruoan muuttumisen ja kemikalisoitumisen vaikutusta tässä epäillään, mutta todisteita ei tässä ole saatu. Jos kummallakin vanhemmalla on allergiaa, on lapsen riski allergiaan 70-80 prosenttia. Suomalaisista on jotakin allergista oiretta noin kolmanneksella. Suomeen tuli vasta vuonna 1979 lasten allergologian erikoislääkärin suppea erikoisala. Selvät valtakunnalliset allergioiden ehkäisyohjeet kanavoitiin neuvoloiden kautta maahamme samana vuonna.

Nämä ovat kiinnostusjärjestyksessä varmaankin vasta toisella sijalla vaikeaa allergiaa kuten astmaa kärsivillä. Kiinnostavinta on, voiko astmaa parantaa "Useimmat allergikot voidaan nykyisin hoitaa tehokkaasti ja hyvin .... tiettyjä pelisääntöjä noudattamalla potilaan ja perheen elämästä voi muodostua varsin normaali" toteaa tähän lääketieteen tohtori Heikki Lehti Kirjayhtymän kustantamassa erillisiä sairauksia käsittelevässä sarjan kolmannessatoista kirjassa, "Allerginen lapsi"nimisessä, josta em. tiedot.

Nämä yhtä sairautta käsittelevät kirjat ovat hyviä kiireisen terveyskeskuslääkärin tai erikoislääkärin jättämien informaatioaukkojen täyttäjiä, vallankin sairauksissa jossa potilas itse ja hänen vanhempansa voivat jotain itsekin tehda. Ja vaikka sairauden laatu olisikin sellainen, että mitään ei potilaan taholta olisikaan tehtävissä, on sairauden pelon ja epävarmuuden kaaoksen tiedollisena organisoijana tamänlaatuisella kirjallisuudella silti vielä oma arvonsa. Tämä Lehden teos on hyvä esimerkki assallisesta oppaasta sairaudessa, jossa todella voidaan jotain tehdä itsekin. Suomalainen kirjoittaja tuntee myös suomaiaiset erityispiirteet, kuten tässä esim. sosiaaliset tukitoimet ja Suomessa käytetyt lääkkeet. Kirjasen loppuun on liitetty sata muutaman rivin mittaisesti selitettyä hakusanaa otsikon "Vihjeitä, käsitteitä ja ongelmien ratkaisuja'' alle. Tämä on sisällysluettelon puutetta korvaamassa, vaikka toisaalta tämänlaatuisessa suppeassa kirjasessa ei hakusanaston tarve ole kovin pakottava, suositeltava tietysti kuitenkin. Kuvat ja piirrokset ovat sangen vaatimatonta tasoa.

Syntymän filosofia

Vihdoinkin, kaikkien vuosien ja kymmenien raskaus-, syntymä- ja vauvakirjojen jälkeen on edessäni vihdoin Kirja!

Todellinen synnytysopas, jonka eritoten äitien, isien, synnytyslääkäreiden, kätilöiden ja muun synnytyshenkilökunnan tulisi lukea. Näiden kohderyhmien lisäksi tulisi muiden lukea se muuten vain.

Ei jälkeäkään mekanistisesta, esineellistävästä, objektivoivasta, rajoittuneesta turhien epäolennaisten pikkuasioiden tonkimisesta! Vaan tekstiä ihmisestä, inhimillisestä ihmisestä, hänen kehityksestään, tajuntansa kasvusta, synnystä tähän suureen maailmaan.

On sivuseikka, onko ranskalainen lastenlääkäri Frederick Leboyer tässä "Lempeä syntymä"-kirjassaan kirjaimellisesti ottaen oikeassa vai väärässä kuvatessaan lennokkaalla tunteisiin vetoavalla tyylillään kohdunaikaista elämää, sikiön kehitystä ja mahdollisia tunteita jo kohduissa ja syntymän hetkellä, koska pääseikka, elämän kokonaisuus, välittyy hänen tekstistään niin loistavalla tavalla.

Leboyer on synteetikko, ei analyytikko. Hän maalaa eteemme inhimillisen ja mielekkään tajuntamaiseman, ymmärtää ensin kokonaisuuden ja vasta siitä johtaa alakäsitteensa ja ulkonaiset synnytysohjeensa välttäen päinvastaisen ja ikävä kyllä tavallisemmin esiintyvän tavan yrittää ymmärtää ihmisen ja hänen tajuntansa ja kokemustensa luonnetta ja kokonaisuutta osista lähtien analyysipalapelin avulla, pelin, jonka avulla voidaan kyllä ihmistä selittää, mutta ei ymmärtää. Hänen esitystapansa kulkee siis ylhäältä alaspäin, synteettisestä analyyttiseen. Päinvastaisesta menettelytavasta nimenomaan tähän Leboyerin kirjaan verraten on Judy Dunnin yritys säälittävän irvokas esimerkki.

Kuin jännityskertomuksena, kuin tieteistarinana ja silti inhimillisen koskettavasti kerrottuna saamme seurata lapsen alkuvaiheita onnen rajattomassa valtameressä sen kelluessa vielä vankilansa kaukaisia seiniä tajuamatta äidissään. Suorastaan hiuksia nostattavan jännittävästi tajuamme, kuinka kaikki olemme joutuneet kokemaan sen kuinka turvapaikkamme seinät vähitellen hiipivät lähemmäksi ja lähemmäksi... Vankilamme kuristava ote alkaa kasvaa yhä rajummaksi. Ensimmäiset myrskyn merkit, värähtelyt, supistukset alkavat... Ensin kevyesti, hyväilevästi, mutta sitten valtameri yltyy myrskyyn, ärjyen paiskautuvat murskaavat voimat vankinsa kimppuun yhä hurjemmalla voimalla. On taistelu elämästä ja kuolemasta, kauhusta, kunnes synkimmällä ja murskaavimmalla hetkellä kaikki muuttuu, ja juuri silloin kun muutosten pitäisi olla mahdollisimman pieniä roikotetaan lasta, katkaistaan elämännuora, häikäistään, sokaistaan, lukitaan metelillä korvat, paiskataan kylmään vaakaan, viedään pois ainoan tunnetun turvapaikan, äidin luota ja hymyillään onnellisina sukupolvi sukupolven jälkeen tuota tuskan ja kauhun naamiota itkevän pienokaisen kasvoilla. Mutta niinhän on aina ollut...?

Äärimmäisen selkeästi ja eläytyvästi Leboyer kuvaa, kuinka hämärän huoneen hiljaisuudessa on lapsi nostettava kyljelleen äitinsä vatsalle, napanuora katkaistava vasta muutaman minuutin kuluttua, ja seuraavaksi lapsi on pantava veteen...! - Nämä ja monet muut ensi näkemältä oudolta tuntuvat näkemykset selittyvät erittäin havainnollisesti nimenomaan lapsen kokemusmaailmasta ja siitä yksinkertaisesta tosiseikasta käsin, että kaikki tiedämme äkillisen uuden ja oudon pelottavan, että vaiheesta toiseen on siirryttävä pehmeästi.

Esimerkiksi: Miltä teistä tuntuisi tulla singotuksi uuteen, tuntemattomaan avaruuteen ylösalaisin uuden kummallisen voiman kiskoessa teitä johonkin tyhjyyteen ja turvallinen maapallo hävinnyt olemattomiin, kuollut...? Miltä tuntuu lapsesta kun sitä kauhusta rääkyvänä roikotetaan ilmassa tuntemattoman ja uuden voiman, vetovoiman kiskottavana äidin, kaikkiympäröivän, hävitessä äkkiä tyhjyyteen, olemattomuuteen, tuhoon...? - Katsokaa kuvaa!

Tarkemmat perustelut jääkööt sikseen, koska niiden kautta ei Leboyerin olennainen anti aukeakaan, vaan se aukeaa ihmisen kielellä ihmiselle, sydämestä sydämeen.

Pelkästään synnytysvalmennusopas ei Leboyerin kirja ole. Se on kokonainen elämänfilosofia.