Kasvatus on viisautta olla kasvattamatta, ja ihmistä tutkivat tieteet yrityksiä tulkita viisauden liekin varjokuvia fyysisen maailman pinnalla. Niinpä yhdyssana "kasvatustiede" sisältää paradoksin. Tieteestä syntynyt voi olla vain varjokuvien seuraamista; ehdollistamiskasvatusta, jolla ei ole mitään annettavaa kasvatustieteen kirjoittajien arvostaman filosofisen antropologian kasvatusajatuksen täyteen ihmisyyteen kasvamisesta. Yhteiskuntarefleksien opetuksessa on sillä kyllä merkittävä sija niin kodin kuin koulunkin kautta.

Nämä kasvatustiedekirjat ovat oppikirjoja. Oppikirjat ovat luetteloita, joiden suhde viisauteen on sama kuin puhelinluettelon nimien suhde todellisiin ihmisiin. Ilman luetteloa eivät henkilöt löydy, siksi luetteloille paikkansa, niin näillekin. Ne luettelevat kymmenittäin kasvatustieteen ja siihen kuuluvan kasvatuspsykologian tärkeimpien haarojen edustajia ja heidän keskeisiä ajatuksiaan viimeisten vuosikymmenien ajalta. Ilman oppimista ei kasvatuksesta iloa ole, niinpä oppimisteoriat ovat korostuneesti esillä, jopa kasvatusta näkyvämmin. Kognitiivisiin prosesseihin ja ulkoiseen käyttäytymiseen keskittyminen peittää miltei tyystin alleen muunlaiselta pohjalta versovat mallit. Freudista ei näy jälkeäkään, eikä tarvitsekaan. Kirjat ovat yksilöpainotteisia, eli oppimisen yhteiskunnallisiin edellytyksiin, kuten opetusorganisaatioiden rakenteiden sosiopoliittiseen tai filosofiseen tarkasteluun ne eivät juuri puutu.

H&H sijoittavat kasvatustieteen tieteiden puun yhteiskunta- ja humanististen tieteiden haaraan, ne vuorostaan kulttuuritieteiden oksaan, joka rinnan luonnontieteiden haaran kanssa kohoaa empiirisistä tieteistä, joka vuorostaan muodostaa formaalisten tieteiden (logiikka, matematiikka) kanssa tieteen puun kaksi päähaaraa. - Kasvatustieteeseen kuuluu kasvatusfilosofia ja -historia, mikropedagogiikka (kasvatuspsykologia, kehityspsykologia ja sosiaalipsykologia), makropedagogiikka (kasvatussosiologia, koulutustaloustiede ja vertaileva kasvatustiede) ja koulutuspedagogiikka, jotka koulutussuunnittelun ja koulutuspolitiikan kanssa muodostavat kasvatustoiminnan.

Kasvatuspsykologia on kasvatustieteen osa-alue. "Kasvatuspsykologian alue on laaja" kertovat tekijät esipuheessaan. Kuten on koko psykologiakin vielä nuorena tieteenä kenkä biologian, lääketieteen sekä humanististen ja luonnontieteidenkin ovenraoissa. Mutta ei niin laaja, etteikö se kunnioittaisi länsimaisia juuriaan jättämällä transpersoonallisen psykologian ja itämaisen ihmistiedon pois kuvasta kohteliaasti vaikenemalla. Kasvatuspsykologia on persoonallisuuden kehittämistä kasvattajan ja kasvatettavan vuorovaikutuksessa, ja sen korkeampi päämäärä on ihmislajin kehittäminen ei suinkaan täyteen ihmisyyteen vaan sen ihanteeseen, ja sehän riippuu kulttuurista ja aikakaudesta. Kasvatus on myös sosialisaatioprosessi, ihmisen ohjaamista tulemaan toimeen häntä ympäröivässä yhteiskunnassa. "Vain yhteiskunnassa ihminen voi toteuttaa tarkoitustaan" toteavat kasvatustieteen johdannon tekijät aivankuin toista pallonpuoliskoa ei maailmassamme olisikaan mitaten kasvatusta siten ihmissuhteilla rajoittaen sen ihanteen näin ulkonaisiin tekijöihin; länsiterapioiden yksipuolisiin "ihmissuhde-evankeliumeihin" päin kuten psykologian Grand Old Man Lauri Rauhala on toisessa yhteydessä ihmissuhteiluripulia kritisoinut.

Kun psykologia mielii ulottua ylempiin arvoihin, tulee sen välineistön puute noiden yritysten tahattomassa komiikassa ilmi. Psykologi Kirsti-Liisa Kuusinen pohtii Kasvatuspsykologia-kirjan motiiviluvussa mm tapoja kuinka Matti lyö Liisaa, ja ko. teon tahallisuutta arvioidessaan mm. toteaa, että jos Matti ei tahtonutkaan lyödä Liisaa vaan palloa, kyseessä onkin vahinko, ja Matti voi saada anteeksi. Aito länsifilosofia panee tietysti vielä tästäkin paremmaksi kuten professori Timo Airaksinen pohtiessaan kirjassaan Moraalifilosofia (WSOY 1987) että jos Matti haluaa tappaa Pekan ja Pekka haluaa estää tämän, niin hobbeslaisen subjektiivisen egoismin teorian mukaan molempien oikeudet ovat voimassa, eli se johtaa loogiseen ristiriitaan, eikä ko. teoria tämän vuoksi voi olla voimassa.

Psykologia on sidottu länsimaisen tieteellisen ajattelun periaatteisiin, kuten erittelyyn, systematisointiin ja loogis-rationaaliseen todisteluun, eikä sillä näin ollen ole toivoa tavoittaa mitään hienosyisempiä ja syvempiä kasvatuksen ulottuvuuksia, jollei se hylkää omaa perustaansa. Psykologia on ajokoirien metsästysjuhlaa; ihmispsyyken paloittelemista tilastotieteiden ja mittausanalytiikan keinoin; kuono mikromuuttujien mullassa taivaanrantaa tajuamatta. Näissä kirjoissa höristää ajokoira muutaman kerran korviaan kaukaa kuuluvalle kumulle; vaistoaa että kasvatus on taidetta ja mystiikkaa, mutta painaa sitten taas kuononsa maahan ja jatkaa ravaamistaan omien tulkintojensa loputtomissa heinikoissa. Enempään ei kirjoittajilla olisi mahdollisuuksiakaan, sillä he kirjoittavat kulttuurimme oppikirjatraditiota: ärsyttämättömiä neutraalisuuteen pyrkiviä hengettömiä tekstejä, sellaisia, joiden rakenne vähiten innostaa elävään opiskeluun.

Kirjat on suunnattu korkeakouluille, keskiasteelle, aikuiskasvatuksen ja psykologian perusopintoihin sekä itseopiskeluun. Viimeksimainittu ryhmä käyköön katsomassa mieluummin vaikka "Kuolleiden runoilijoiden seura"-leffan ja lukekoon hyvää kaunokirjallisuutta jos ei jaksa vääntäytyä ihmisten pariin katsomaan kuinka isäin pahat teot kasvatetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Muiden kohderyhmien täytyy vain yrittää uskotella itselleen, että näiden kirjojen esittämiä tietoja voidaan soveltaa hedelmällisesti elävässäkin elämässä.