Mirjam Kälkäjä: Kallis lapsi. Kirjayhtymä 1987

Viisi naista ja virolaisloikkari komeilevat joulunälkäisten houkutuslintuina Kirjayhtymän mainoksessa Kalevan sivuilla. Mikähän tällaisenkin mainoksen takana on, huomaan alkavani pohtia merkityselämyksiä tuntien toivottavasti kuitenkaan suistumatta ortodoksiterapioiden virtuositeettiin löytää asioista sitä miltä ne eivät näytä, kuten kahdenkymmenen vuoden takaisessa verkkokalvoilleni jääneessä palovammassa Hesperian sairaalan kummitusmaisesta hoitokokouksesta isot miehet äidin tissiä jaagaamassa, vaikka toisaalta sellainenkin kyllä tässä yhden mainosnaisen eli torniolaisen maakuntakirjailijan (palkinto vuonna 1987) Mirjam Kälkäjän kuudennessa teoksessa esiintyy. Liekö siinä vain mainostaja yksin yrittää ratsastaa kahdella hevosella: Suomen pienimmällä eloonjääneellä keskoslapsella todisteena "lääketieteen yhä laajenevista mahdollisuuksista" sekä "kuvauksella rakkaudesta, elämän ihmeestä"?

Komponentit ovat kasassa, sanoisi tähän radionkorjaaja, ja eihän se sitten hullummin tuo Kälkäjän romaani soikaan, vaikka kahden teeman hevoset puolikkaiksi jäävätkin, vaan summa on yksi, ja juttu luistaa senkin vetämänä. Tarina on sopivan koskettava kertomus tavallisen naisen tavallisesta elämästä tavallisine taustoineen; arkuutta, kylmyyttä, kovuuttakin, toisaalta pinnan alla vapautumistaan odottavaa lämpöä, ihmisen kaipuuta toiseen ihmiseen, tunnelukkojen ymmärryksen avaimiin, uuden elämän kaipausta, lähenemistä ja eriytymistä, kumpaakin vuorotellen, sellaisia elämäntunteiden valoja ja varjoja, jotka varmaan useimmille meistä mukulaiän ohi päässeistä ovat tuttuja.

Lapsiäiti Tuula kasvoi aikuiseksi poikansa kanssa tietämättä juuri mitään aidosta antautumisesta toiselle, kunnes laivalle työhön mennessään törmää suureen karhumaiseen merikarhuun, lämpimään ja ymmärtäväiseen, ja samalla laivalla kun töissä ollaan, johtaa se suhteeseen, raskauteen, ja Suomen pienimpään keskoseen aprillipäivänä vuonna 1985. Tarina ei ole aprillia, vaan todellisuuspohjainen, vaan missä määrin, sitähän en tiedä. Keskonen on varmaan syntynyt juuri tuolloin, maailman alhaisimman lapsikuolleisuuden omaavassa klinikassa, painanut 540 grammaa, saanut virustulehduksen ja sen seurauksena lievän CP-vamman oikean käden ja jalan lievän jäykkyyden muodossa, joka ei kuitenkaan estä tätä Saana Susanna-tyttöstä jo touhuamasta ikäistensä lailla heinäkuussa 1987.

En ole lainkaan niin varauksettomasti ihastunut elämän pelastamiseen kuin kirjan etulieve, joka julistuksen mukaan on "tämän lapsen jälkeen mahdollista saada kasvamaan ja elämään myös muita keijuja, pieniä ja yhä pienempiä kalliita lapsia". Elämä on sen verran raakaa touhua liian aikaisin starttaaville, että taitavat keiju-nimitykset vaihtua menninkäisiin vielä nuorempien keskosten kanssa kun CP-vammat ja muut rujoudet ehtivät runnoa liian aikaisin kevätpakkasiin putkahtaneita ihmistaimia. Kehittyvällä lääketieteellä on omat haittansakin - mutta aktiivi- ja passiivieutanasia-ajatukset nyrjähtävät toisaalta hyvin helposti hitleriläisen rotuhygienian puolelle.

Takakannen lupaus kuvauksesta "lääketieteen yhä laajenevista mahdollisuuksista" ei ole sen ihmeempi kuin Tuula-äidin näkökulmalta kuvattuja muutamia tapaamisia ystävällisen ja ammattitaitoisen hoitohenkilökunnan kanssa. Tuula kuvataan kolmannessa persoonassa, välillä vuorottelevat Jussi-isän minämuotoiset murrekieliset luvut haastattelijakirjoittajalle. Romaanin keskeisin sisältö on ihmissuhdekuvauksessa Jussin ja Tuulan ja heidän läheistensä yhteyden ja etäisyyden otoissa. Romaanin tämäkään teema ei ole täyteläinen, koska Kälkäjä ampuu hiukan resurssiensa yli pyrkiessään viilailemaan vertauskuviaan hiukan liikaa, ja pilkkoo ajatuksenjuoksua turhan tiuhalla replikoinnilla, jolloin äherryksen maku tuntuu paikoin selvänä. Kerronnan kokonaistaso on kuitenkin aivan mukiinmenevä, ja luotto elämään jää uskon puolelle vanhempien katsellessa romaanin lopussa ikkunan läpi kerrostalon parvekkeelta lattialle simahtanutta "turbokirppuaan", ja niin fyysisesti kuin psyykkisesti arvilla olevan Tuulan tarttuessa Jussiaan pikkusormesta.