Timo Klemola: Taiji - liikettä hiljaisuudessa, hiljaisuutta liikkeessä. Otava 1990.

Vaihtoehtolääkintä ei enää riitä. Nyt tulee vaihtoehtoliikunta, kun kilpaurheilu on kriisissä, näin Timo Klemola johdannossaan. Kriisissäkö lie ja Suomi todella jälkijunassa länsimaissa jo parikymmentä vuotta kestäneessä liikuntakeskustelussa, tohdin Klemolan kansainvälisten kulttuurivirtausten havainnointikykyä epäillä, vaan siitä huolimatta tulkoon Suomeenkin televisiossa ja lehtikuvissa usein nähty kiinalaisten julkinen joukkovoimistelu Taiji, kertoo tämä tuntematon mies Klemola. Olisin halunnut tietää hänestä sotilasarvon ym. muuta hänen yhteiskunnalliseen taustaansa liittyvää, mutta aiheen kannalta se on tietysti täydellisen epäolennaista, ja kertoisi vain liikaa minun luokittelutarpeestani, joten olkoon hän lukijoille sitten vain Taiji-Timo Tampereelta.

Klemola esittelee Taijista eli Tai Chi'stä vain rauhanomaisia hitaasti tehtäviä liikesarjoja. Taivaallisen Rauhan Torillakaan ei käytetty Taijia vaan tankkeja, joten lähimmäisten listimisohjeet on syytä hakea muiden taistelutaitojen piiristä. Tässä kirjassa kuvattu Taiji on noin sata liikettä sisältävä lyhyt eli Pekingin versio. Pitkä muoto puolestaan kuuluu yhtenä kohtana kymmenen muun joukkoon taijiquanin aseettomaan harjoitteluun. Taijiquaniin kuuluu kuitenkin myös miekka-, keihäs- ja keppitaisteluita. Taijiquan kuuluu puolestaan taolaiseen Wu Tang kouluun, joka on toinen Kiinassa edelleen elävistä kahdesta vanhasta kamppailutaidon ja filosofian yhdistävästä traditiosta. Toinen koulu on chan-buddhalaisuuteen kuuluva Shaolin-koulu, joka on vaikuttanut mm. karaten kehitykseen. Moderni Taiji on syntynyt noin 300 vuotta sitten Kiinassa, josta se vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla on alkanut levitä Kiinan ulkopuolellekin. Taijin Yang-haaran Taijista kehitettiin vuonna 1956 se yksinkertaistettu Taiji-muoto, johon Klemola hyvän historiikkinsa jälkeen syventyy.

Klemolan kirjoittama historiikki on hänen kunniakseen, sillä valtaosa kaikenlaisten idästä tulleiden menetelmien esittelyistä syyllistyy törkeään mystifiointiin antaen kuvan "idän todellisista tarkoin varjelluista salaisuuksista, jotka nyt vasta ensi kertaa esitetään alkuperäisessä muodossaan länsimaille". Erikoisen törkeä tällainen, vieläpä juuri kiinalaisten hyväksikäyttö oli Lailan Youngin kaikilta osiltaan pohjanoteerattava roskateos Siang Mienistä, kasvojenlukuopista, jonka hän väitti olevan hallitsevassa asemassa ennustamismuotojen joukossa Kiinassa, vaikka se samalla kertaa onkin "aina ollut salatiedettä, jota oppineet ovat välittäneet muutamille harvoille oppilailleen" (Kasvojen salaisuudet. WSOY 1984).

Klemola osoittaa historiikillaan, että mitään alkuperäistä muotoa ei ole, vaan kaikki ihmisten puuhaama noudattaa normaaleja kehityksen lakeja kuin puut kasvaessaan ja haaroittuessaan. Niinpä Klemola ei esitäkään sitä hienointa itämaiden salaisuutta vaan yhden menetelmän yhden haaran yhden aikakauden tuotoksen.

Klemola puhuu lyhyesti ba tuan gin'istäkin, joka kuuluu lääketieteellisen koulukunnan qikong-harjoituksiin eli harjoituksiin, joissa pyritään vahvistamaan qi'tä eli elämänvoimaa (muut qikongkoulukunnat ovat: taolaiset, buddhalaiset, kungfutselaiset ja taistelulliset) on kiinalainen voimistelumuoto, jota usein harjoitellaan Taijin yhteydessä. Se on vuosisatojen aikana kiteytynyt kahdeksaan eri harjoitukseen. Seitsemännessä niistä kyyristytään, puristetaan käsi nyrkkiin ja katsotaan vihaisesti. Ensimmäistä kertaa olen lukenut, että moinen vähentää verenpainetta! Samanlaista lähinnä kasviparannusoppaissa tavattavaa hupsuttelua löytyy muidenkin giniliikkeiden kohdalta. Esimerkiksi taakse katsominen vahvistaa sisäelimiä ja auttaa kroonisiin vaivoihin, käden ojennus ylös ja alas poistaa stressiä ja vahvistaa pernaa ja vatsaa, varpailla seisominen elvyttää verenkiertoa, rentouttaa niin kehon kuin mielen ja poistaa väsymystä! Vaikka kuinka olisivat mielen värähdykset taijilaisessa harmoniassa näitä tehdessä, niin hupsutukset ovat hupsutuksia. Minkä riivatun tähden pitää sinänsä aivan hyviinkin voimisteluliikkeisiin sotkea tuollaista vain mystiikkamummoille ja vaihtoehtojeesuksille soveliasta luiskaotsapuppua?

Lyhyen version Taiji-liikkeet ovat 4-10 minuuttia kestäviä yksityiskohtaisesti säädeltyjä tasaisesti virtaavia katkeamattomia liikesarjoja, joiden puhdas suoritus vaatii kehon tarkkaa koordinaatiota ja tasapainoa. Täydelliseen Taijin hallintaan menee tietysti koko ihmisikä, sanoo Klemola. Kuinkas muuten, niin sanovat kaikkien suuntien opettajat omasta lajistaan. Ja kaipa se on melko sama, mihin elämänsä täällä tuhraa, jos meidän itsekunkin elämänjätöksiä oikein suurennuslasilla tarkastelemaan rupeamme.

Klemola tähtää pelkkää voimistelukirjaa korkeammalle uhraamalla neljänneksen kirjastaan Taijin filosofialle ja runoudelle sekä yhteyksille kiinalaiseen lääketieteeseen. Taiji tähtää samaan lopulliseen valaistumiseen, mestaruuteen, luopumiseen mihin muutkin Roomaan vievät itämaiset tiet. Ykseyden tavoittamisen filosofiastaan huolimatta se jää käytännössä perusluonteeltaan dualistiseksi, tarkkailijan ja tarkkailtavan välisen eron säilyttäväksi. Vastustaja pysyy aina itsestä erillisenä, voitettavana, nujerrettavana. Taiji vaikuttaa kuitenkin kuuluvan ympäristöystävällisimpien aggressionpurkumenetelmien joukkoon, joten toivotan sen tervetulleeksi Suomeenkin. Klemolakin esittelee sitä sen verran rauhallisesti vaahtoamatta siitä Ainoana Oikeana, että hän on varmaan aivan oikea mies kirjoittamaan siitä tämän ensimmäisen suomenkielisen kirjankin.