Jari Ehrnrooth: Vierashuone - Jäähyväiset psykoanalyysille. WSOY 1996

Läheisen itsemurhako se viimeisin syy valtiotieteen tohtori Jari Ehrnroothin nelivuotiseen psykoanalyysiin, josta hän ilmestyy julkisuuteen housut kintuissa takapuoli edellä jotta ei kansalle epäselväksi jäisi kuinka hän psykoanalyysille pyllistää.

Tuon toimenpiteen olisi voinut suorittaa kahtasataasivua vähemmälläkin rutinalla, mutta kokemus psykoanalyysiuskonnon prokrustealaisista inkvisitiomenoista analyysisohvan uhrialttarilla näytti olleen niin traumaattinen, ettei vähempi paineen päästeleminen riittänyt. Juha Siltalan ja Sari Näreen julkinen tallominen kun ei paineita vielä purkanut.

Sääli. Paukuttelun sekaan kun tahtoo hukkua se eittämätön terävyys, jolla hän suomii psykoanalyysin karkuretkiä vastaanottohuoneiden suljettujen ovien takaisista minänpalvojaisista yhteiskunnan kaikkiselittäväksi tulkintavälineeksi.

Ehrnrooth olisi luonteeltaan sopinut yhtä hyvin terapiasohvan taakse kuin päällekin. Niin massiivista on hänen mustan rakkautensa siivittämä pyörimisensä psykoanalyysin tiheässä käsitepöheikössä oman häntänsä perässä. Se on kuin sekoitus yksityiskohdista kiistelevien psykoanalyysihaarautumien kilpakirjoituksia ja keski-ikäisen Wertherin kärsimyksiä. Ehrnrooth naulaa 22 psyko-opin uudistusteesiään psykokirkkomme oveen, uskoo omaan nerouteensa ja itsenäisen ihmisen omatoimisiin synninpäästöihin ilman psykoanalyysin aneita, ja luonteelleen sopivasti ratsastaa "psykokriitikko" Daniel N Sternin vauvan itseydentunnon idealla (The Interpersonal World of the Infant, 1985. The Motherhood Constellation: A Unified View of Parent-Infant Psychotherapy) uskonpuhdistusretkille Eurooppaan. Hän toteuttaa myös Gilles Lapougen näkemyksen (Le Monde, 1987) psykoanalyytikoista: "Nämä ihmisethän ovat syntyneet kynä kädessään. He eivät voi tappaa isäänsä tai himoita äitiään kirjoittamatta heti lukemattomia kirjoja."

Ylirunsailla väkisin pinnistetyillä vertauskuvilla vaahdotettu teksti on häkellyttävän pöyhkeää, korskean omahyväisesti karttakeppiä heiluttavaa, oman itsen nostamista nietzscheläisyyden viitanhelmoja hamuavaksi yli-ihmiseksi ja eurooppalaiseksi valiointellektuelliksi.

Sivistymättömän karkean, mainiossa räävittömyydessään herkullisen rehellisen kansakoulunopettajan Teuvo Saavalaisen kärsimysnäytelmä (Ja poika vaikenee. Gummerus 1984) sopii Ehrnroothiinkin:

Minäkin saatan kyllä tunnustaa tekojani, mutta kun minulta puuttuu nöyryys niin tunnustuksesta tulee helposti kerskamielinen. Voin repäistä vaatteeni, jytistää nyrkillä rintaani niin että kylkiluut ruskavat ja huutaa vaikka keskellä markkinatoria, että tulkaa katsomaan murhamiestä ja nähkää nämä veriset kädet jotka ovat pidelleet veistä. Ihmisiin tämä menee täydestä, ja heitä nelistää paikalle. Mutta jos on olemassa korkeampi olento niin häntä ei jymäytetä. Kun hän kuulee huutoni ja katselee näköalapaikaltaan tätä näytelmää, hän päästää suuruudenhullulle esitykselleni pitkän naurun".

Vastine Jari Ehrnroothin 17.3.1999 vieraskynälle  

KULTURELLI KUKKOKIEKUU

Jari Ehrnrooth kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynässä 17. maaliskuuta teknohölmöläisistä Kiirastulen vuorella.

Toivottavasti hän juoksuttaa kynäänsä nimenomaan kirjailijana eikä kulttuurihistorian ja sosiologian dosenttina, sillä kirjailijoille on suotu myös rahvasta ikävystyneesti haukotellen tarkasteleva eurooppalaiseen kosmopolitismiin pakeneva eristäytyminen, se sama strategia jota Ehrnroothin itsensä kuvaama psykoanalyysikään (Vierashuone - Jäähyväiset psykoanalyysille. WSOY 1996) ei näyttänyt pehmentäneen, sillä edelleen hän näyttää sulkeutuvan hänestä Olympokselta näyttävälle kerskamielisyytensä kukkulalle lausahtamaan kulturellin kukkokiekuunsa ja kätkemään oman raadollisuutensa niin tarkkaan hölmöläisiksi katsomansa rahvaan sekaan ettei hän sieltä sitä itsekään (enää?) näytä tunnistavan.

Omien epätäydellisyyksien julkituonti ei tietysti ole yleensäkään viisasta, ja viisas vihjaakin oman osallisuutensa yhteisen syyllisyyden mereen edes rivien väleissä, mutta Ehrnroothin rivien välitkin hohtavat viatonta ylemmyyttään.

Ehrnrooth tuskailee snobbaillen kulttuuria tuhoavasta teknohulluuden, rahan ja vallan liitosta. Keski-ikäisen Wertherin kärsimystensä palossa hän vaatteitaan repien vetää valitusvirttä rakkaan eurooppalaisuutensa haudan äärellä halveksien niitä internetiläisiä inhanäkyjä, joita hänen nenänvartensa takaa paljastuu.

Huomaan yllättäen tuntevani sympatioita yhtä pitkälle oman vastakkaisen asiansa aivan yhtä yksisilmäiseen edistämiseen vajonnutta  fyysikko Kari Enqvistiä, tämänvuotisen Tieto-Finlandia-palkinnon voittajaa (Olemisen porteilla. WSOY 1998) kohtaan, joka saattaisi luonnehtia Ehrnroothia yhdeksi niistä ”riitaisan mandariiniluokan marginaalisista kinastelijoista”, jotka ylläpitävät sitä kritiikittömyyttä, joka luonnontieteiden todelliselle tiedolle hallaa tehden tohtii kutsua itseään eurooppalaiseksi kulttuuriksi.

17.3.1999