Raija Kalimo: Stressi ja sen voittaminen. WSOY 1987

"Stressin ehkäisyn varsinaisia asiantuntijoita on ongelmien määrään verrattuna olemassa vähän, eikä heitäkään ole aina sijoitettu palvelujen tarvetta vastaavalla tavalla."

"Tarvitsemmeko enää enempää todisteita" kysyi ylipapin mikä lie luihu avustaja Jeesus Kristus Superstarissa pyrkiessään osoittamaan jeesuksen syylliseksi. Samalla tavoin huudahdin minä kriitikko kyynikko kirjailijan kauhu Kalimon kirjaa lopusta alkuun tutkaillessani.

Ylläoleva siteeraus on kirjan viimeinen lause. Se ei ole hippi- eikä juppikieltä. "Stressi", "asiantuntija", "ongelma" ja "palvelujen tarve" osoittavat ensinnäkin, että huolimatta yhteiskunnassa esiintyvistä painetekijöistä (stressistä), ei kirja voi olla yhteiskuntakriittinen, koska stressiasiantuntijalle ja yhteiskunnan palvelujen tarpeelle annetaan selvästi myönteinen arvovaraus. Koko lause maistuu virastokielelle, joten kirjoittaja ei ilmeisestikään kuulu aivan "ruohonjuurikansaan" vaan vaikuttaa joko hallinnon tai tutkimuksen piirissä.

Stressi on mekaniikasta ja fysiologiasta siirtynyt vuosikymmenien mittaan psykologian ja maallikkopsykologian populäärikäsitteeksi. Kalimo on psykologi. Hän olettaa että stressiin erikoistuneita asiantuntijoita voi olla. Tämä puolestaan osoittaa, että hänelle on kiteytynyt näkemys stressin luonteesta sen kaltaisena, että se voidaan ottaa hedelmälliseksi keskuskäsitteeksi. Tämä ratkaisu johtaa kuitenkin monomaniaan; yhden aiheen ympärillä pyörimiseen väsyksiin saakka, versioon vanhasta sananlaskusta "sen leipää syöt kenen lauluja laulat". Kalimo mainitaan kirjan takakannessa stressitutkijana, ja kun kirjan aihe on vain stressi, ei muuta kuin stressileipää saa silloin syödä, ja tämä näkyy aiheen väkinäisenä kapeutena. Asia ei riitä verevämpään tekstiin, vaan kallo kolahtaa ekspertismin kattoon ja koko juttu alkaa maistua liian akateemiselta. Vallankin kun mitään varsinaisesti uutta ei stressirintamalle kuulu, vaan Hans Selyen, stressailun "isän" tutkimukset (kts. Hans Selye: Stressi. Kirjayhtymä 1976) ja Friedman & Rosenmanin A- ja B-tyypit (kts. Friedman & Rosenman: Tyyppi A - käyttäytyminen ja sydämesi. Otava 1976) seilaavat jatkuvasti, muuttumattomina, vuodesta toiseen, kirjasta toiseen.

Kalimo keskittyy sekä työelämän stressitekijöiden mietiskelyyn että yksilökohtaisten neuvojen antoon. Hän saarnaa juuri sitä työvoimaevankeliumia, joka vain vahvistaa työhön pystymättömien neurooseja. Hänen mekanisminsa on sama kuin sen kollegani, joka yritti suostutella minua avovaimoni kanssa naimisiin: "Enhän minä sitä paheksu, mutta ne muut..." Niitä muita ei koskaan tullut. Kalimokaan ei tietysti ole sitä mieltä, että työ on kaikki kaikessa, alleviivaapahan vain kuinka tutkimukset ovat osoittaneet, että työ on kaikki kaikessa. Lukijaraukka saadaan yhä vakuuttuneemmaksi siitä kuinka kohtalokasta on joutua työttömäksi.

Muutenkin Kalimon ohjeet noudattavat vakiokaavaa: yksilölle hiukan rentoutumista ja imperatiiveja: "Ajattele rakentavasti, älä tarkkaile liikaa itseäsi, älä petä itseäsi, suunnittele, aseta osatavoitteita, laadi aikataulu, rajoita tehtäviäsi". Psykologiasta esitellään minän puolustuskeinot. Työpaikkaristiriitojen syyt hän tyypittelee arvo-, rooli-, reviiri- ja tosiasiaristiriitoihin. WHO:n ja ILO:n (International Labour Organization) työtä koskevia suosituksia hän esittelee myös, toivoo työntekijälle enemmän osallistumismahdollisuuksia, päätöksenteko-oikeutta, mielekästä työtä, sosiaalista vuorovaikutusta, arvostusta ja tukea, joiden saavuttamiseksi voidaan työskennellä työpaikan omin voimin tai pyytää apuun työterveyshuoltoa, konsultteja tai lääkintähenkilökuntaa. Kokemustasoisen elämänlaadun parantuminen (taloudellisten arvojen sijasta) "pitäisi hyväksyä yhteiskunnassa arvostetuksi päämääräksi", on eräs hänen sinänsä kauniin ajatuksen sisältäviä plusmiinusnollalauseitaan. Kun psyykkista konsultaatiota ja tukea ei nykyaikana riitä, niin onneksi "työterveyshuollon sektori on kuitenkin tiedostanut palvelujen suuren tarpeen, ja ehkä lähivuosina voidaankin odottaa tilanteen helpottuvan tällä alueella". - Niinpä niin.

Ei tämä kirja sovi oikein maallikolle, olipa sitten työntekijä tai työnantaja. Oppikirjaksi se ei riitä. Siinä on hiukan aineksia työterveyshuollon alalla toimiville, hiukan pohdittavaa työpaikoille, hiukan rentoutusta kotona harjoitettavaksi, mutta mitään ei riittävästi. Tämä on yksi niistä lentävistä hollantilaisista, jotka eivät löydä kotimaataan missään.