Kevyesti kaikenlaisista sairauksista


Kevyenä alkupalana nautittakoon ensin Kodin terveysopas, jossa jonkun verran järkeenkäypiä hoito-ohjeita siellä täällä onkin, sellaisia, joita joka naistenlehden lääkäripalsta ja kymmenet muut lääkärikirjat syytävät tuutin täydeltä. Loppu on roskaa, kuvatonta sähkösanomatyylistä maallikon väärinkäsityksiä vahvistavaa tynkäkieltä (tarkoituksellisen lyhyttä ja nasevaa, sanovat suomalaiset kirjaa toimittaneet lääkärit. Toinen heistä pitää yllä Suomen Lääkärilehden kirjallisuusosastoa).

Kirjan ensimmäisestä osasta opimme yllättäen mm. että terveys on myönteinen ja monella tavoin hyödyllinen hyvinvoinnin osa, että pikkuasiat hoidetaan kotona, vaikeammat terveyskeskuksissa ja vaikeimmat sairaaloissa. Toinen osa kertoo sairauksista joihin itse voimme jotenkin vaikuttaa. Kolmas osa kertoo omasta osuudesta lääkärin antamassa hoidossa ollen täysin keinotekoisesti erotettu toisesta osasta ja pakottaa etsimään yhteen vaivaan selityksiä kahdesta eri kohdasta. Neljäs osa esittelee käsikauppalääkkeitä mainitsematta niiden kauppanimiä. Viides osa kertoo lääketieteen ulkopuolisista hoitokeinoista.

Kirjan sairausmääritelmät ja hoito-ohjeet ovat kirkuvan tyhjiä yksiulotteisia umpiomaisia itseensä törmääviä kehäpäättelyitä ja imperatiiveja, sellaisia, joita jaellaan silloin kun asiasta ei mitään ymmärretä. Lauseita eri puolilta kirjaa: Ahdistuneisuus on psyykkinen oire, eräänlainen pelkoa muistuttava tila. Masennuksella tarkoitetaan sellaista mielentilaa, jossa olo tuntuu kovin onnettomalta. Hoidossa tulee pyrkiä poistamaan mieltä painavat seikat. Normaalipainoisuus on edullista. Koeta saada itsesi vakuuttuneeksi siitä, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka joudut kohtaamaan fobian aiheuttaman tilanteen. - Ja niin edespäin.

Joka sivulla löytyy myös itsestäänselvän käyttäytymisen naamioimista hoito-ohjeiksi. Kuten: Pahoinvointi ja oksentelu: lepää, mene tarvittaessa vuoteeseen. Peräpukamat: vältä istumista. Poskiontelon tulehdus: ota kipua lievittävää lääkettä. Äkillinen näön menetys on pelottava tilanne, johon on suhtauduttava vakavasti. Roska silmässä: jokin pieni esine tai jotakin ainetta ... vieras esine tai aine ärsyttää silmää aiheuttaen silmän punotusta, kyynelvuotoa ja kipua.

Vaihtoehtoisten hoitomuotojen (hieronta, manipulaatio, valo, vesi, kuppaus, aku, sähkö, vyöhyketerapia, meditaatio, hypnoosi) yleisesittelyssä erottavat kirjoittajat lääketieteen niistä siinä, että lääketiede valitsee hoitokeinonsa kriittiseen tutkimukseen perustuen. Tämä mustavalkoinen jako osoittaa jälleen kerran tekijöidensä syvempään näkemykseen ulottumatonta käsitystä omasta alastaan. Suuri osa kirjan hoitokeinoista on joko itsestäänselvyyksiä tai lääketieteen tai kirjoittajien omia myyttejä.

Hypnoosista he eivät käsitä mitään esitellen sen päin honkia, osteopatian ja kiropraktiikan he tuntuvat sekoittavan keskenään eivätkä tunnu tietävän niistä yleensäkään: Osteopatiasta: "Tavoitteena on eheyttää hermostoa rentouttamalla häiriytyneet refleksit." Tällainen kuvaushan on aivan järjetöntä. - Vai suomentajako tässä ja paikoin muuallakin hämärtää tekstin kummalliseksi? Vaikeaksi myöntävät kirjoittajat itsekin osteopatian: "Sitä on vaikea kuvata, mutta siinä vaihtelevat nopeat työnnöt ja vedot". Sekoittavatko tekijät osteopatian ehkä sukupuoliyhdyntään?

On valitettavaa, että kustantaja on taas saanut höynäytettyä suomalaisia (erikois)lääkäreitä pöyhimään tällaista roskaa. Mutta "Suomen oloihin muokattu" myy.

Millaiset lääkärit näitä kirjoja kirjoittelevat? - Nuoret lääkärinplantut, kustantamon palkkaratsut, joiden ammatilla nelistetään yksinkertaisten sieluihin, tai tieteeseensä sokeutuneet tunneaneemikot, joiden kalmankalseus saa autorisaationsa tieteellisasiallisuuden sumuverhon suojissa?

Kuinka on mahdollista, että Suomen kokoisessa maassa kannattaa näitä lukijoita aliarvioivia lääkärikirjoja syytää? Minun on päädyttävä surulliseen lopputulokseen: lukijat ovat kirjoittajien kaltaisia, tyhmien itsestäänselvyyksien hokemista kaipaavia. Näitä kirjoja ostavat ovat ehkä juuri niitä yksinkertaisia, joilla ei liiemmälti rahoja muutenkaan ole, eli tämän roskan julkaiseminen on harkittua, laillistettua ryöstöä. Tätä kirjaa hyödyllisenä pitävä asiakaskunta ostaa ilmeisesti myös kemikaalikaupoista laihdutusvoiteita ja myskihajuvettä, eivätkä myyjät tietenkään sano mitään vaikka asiakas näyttäisi rupikonnalta, sillä onhan myös psykologisesti parempi antaa tällaisen toivekuluttajan jatkaa elämäänsä raa'alta todellisuudelta piilossa omassa irreaalissa kuvittelumaailmassaan asiantuntijoiden neuvojen ja tuotteiden varassa ja ottaa rahat vastaan häneltä kuin suututtaa hänet ikihyviksi.


Painavasti naishormoneista

Moisen tietolaiheliinin jälkeen on ilo ottaa käsiinsä kunnon ruumiinlääkärin kirjoittama tosi asiapitoinen opus: lääketieteen ja kirurgian tohtorin Arto Sauren tuotos hormonien vaikutuksesta naisiin. Hän ei yritä ylipsykologisoida asiaansa, vaan missä hän psyyken ja ympäristötekijät mainitsee, pysyy hän nahoissaan. Hän tuppaa ruumiintason tutkimuksen faktaa tuutin täydeltä niin, että vaikka ilman pohjatietoja pitäisi siitä kuulemma selvitä, niin eivät sitä kokonaan sulata kuin harvat. Vaan eipä tarvitsekaan kaikkien joka riviä lukea, sen hän on myös pyrkinyt huomioimaan.

Hän on painottanut kirjansa sinne, missä yhteen paikkaan kootun tiedon puute on vaivannutkin: vaihdevuosiin. Lääkäreissä tapaa vieläkin vanhoja partoja, jotka katsovat, että nainen Luojalta saadun taakkansa kärsimyksellä vaihdevuosissa kantakoon, ja sitten on tietysti niitä, jotka etsivät vikaa päästä kun toinen pää kuivuu, vaan Arto syöttää lääkkeitä, ja katso: vaivat katoavat, suurimmalta osalta, nainen kohentuu niin ruumiillisesti (muualtakin kuin sukupuolielimistä) kuin sielullisesti, ja myös pysyy paremmassa kunnossa.

Jo pelkkänä vaihdevuosioireiden hormonihoidon puolustuspuheena täyttää kirja paikkansa, vaan kun siitä vielä kauttaaltaan hohkaa perinpohjaisuuden tuntu, on se mitä sopivin asiattomille teille eksymätön tiivis asiapaketti naisen sukupuolihormoneista, niin luonnollisista kuin keinotekoisistakin, ja kaikista niihin liittyvistä käytännön seikoista.


Rauhallisesti lasten syövistä

Miellyttävän rauhallisesti ja tyynen realistisesti kirjoittaa syöpälääkäri-toimittajapari lasten syövästä varsinkin näiden lasten vanhemmille ja omaisille, mutta kirja sopii kyllä hyvin myös hoitohenkilökunnalle, eli kerrankin kohderyhmät pysyivät kurissa jopa kirjan takakannessa, eikä kirjaa suositeltu "kaikista asiasta kiinnostuneille" eikä myöskään väitetty sen olevan "ensiarvoisen tärkeä" tai muuta vastaavaa roskaa. Suomentajat sanovat esipuheessaan, että kirjaa ei ole tarkoitettu vanhempien lohduttamiseen, ja sekin pitää paikkansa. Lohduttaminen on usein kaunisteltua valehtelua, mutta tämän kirjan henki on rehellisempi. Se ei ahdistuneena vyörytä loputtomasti kaikenlaista tieteellistä faktaa ylimitoin lukijan niskaan tai siteeraa muiden tutkimuksia, ei eksy ammatilliseen yläkieleen, mutta silti huomioi kokonaisuuden riittävästi eksymättä mitättömien pikkuseikkojen jahtailuun.

Se kuvaa itse syöpäsairauksia, niiden kulkua ja prognoosia, lapsen kuolemaa, lääkkeitä, niiden sivuvaikutuksia, ympäristön suhtautumista, sairaalajaksoja, vaihtoehtoisia hoitomuotoja, kertoo sosiaalietuuksista. Sen monentyyppiset neuvot ovat selvästi pitkän käytännön kokemuksen tulosta.

Jospa nyt sitten minä kirjan takakannen mainoksen puolesta sanoisinkin: ensiarvoisen tärkeä syöpään sairastuneiden lasten vanhemmille.


Aneemisesti kaikista syövistä

Toisen syöpäkirjan, Syöpä elämän kriisinä, on kirjoittanut virallinen suomalainen psykiatria. Aivan oikein. Eivät ihmiset vaan oppi. Kirjan neljän kirjoittajan persoonallisuuksien mehu on haihtunut jättäen jäljelle vain tieteellisen kuivan karstan, lihattoman ja verettömän syöpäilmiön tarkastelun. Kirjoittajien ominaislaatuja ei voi yhtään tunnistaa, niin profiilittomana, psykoanalyyttispohjaisten käsitteiden valtauomassa kolisevana teksti kulkee. Samalle kuivuuden tasolle ylti Achté & Achté & Pakaslahden kirja kahvikuppineuroosista vuosi pari sitten. Tieteen kielestä tuttu "...mukaan"-syndroomakin on kirjassa havaittavissa: kokonaisnäkymien sijasta esitetään milloin minkinnimisiä tutkijoita, joiden mukaan on havaittu milloin sitä, milloin tätä. Normaalin tavallisen tekstin ohella kulkee toinen taso, elämästä eristävä tieteen yläkieli. Tällaiseen kielenkäyttöön turtuneet eivät varmaan huomaa mitään erikoista esim. lauseessa:

"Tiedostamattomalla tasolla leikkaus voidaan kokea rangaistuksena, hyvityksenä tai uudelleen syntymisenä".

Kirjan takakansi valehtelee, että kirja olisi tärkeä syöpää sairastaville mainiten heidät vielä ensimmäisenä kohderyhmistä. Syöpää sairastavat kyllä mystifioituvat entistä enemmän tällaisesta tekstistä, tiedemiesten kaukaa tiirailusta, joka jättää heidät vähintään yhtä kylmäksi kuin alussa. Kirjoittajat sijoittavat esipuheessaan ensisijaiseksi ryhmäksi sentään hoitohenkilökunnan, vasta toiseksi sairaat ja heidän omaisensa. Näin saa em. yläkielikin oikeutuksensa, valitettavasti.

Pakko on taas tämänkin kirjan perusteella huudahtaa: Quo vadis, psykiatria? - Jos siinä henkeä jossain on, niin se on kyllä pullossa.

kts myös Bernie Siegel: Rakkautta, lääkkeitä ja ihmeitä