White Eagle: Kohti henkisyyttä. Suom. Tarja Wilson. WSOY 1988.
LAJITYYPILLISTÄ MEDIUMISMIA
Meediot ovat oma lajinsa ihmisten joukossa. Tietenkin vain siksi, että
me muut olemme suunnanneet sydämemme antennit päin helvettiä sanan varsinaisessa
merkityksessä. Kun heidän joukostaan on vaskannut pois pahasti, keskivahvasti
ja lievästi tärähtäneet sekä egotautiset, jää kumma kyllä jäljelle myös
mitä hienotunteisimpia, herkimpiä ja totuudellisimpia yksilöitä. Näinhän
se on henkihommissa. Kovien faktojen puuttuessa ovat hullun ja viisaan
puheet yhtä todistamattomissa ulkoisin keinoin, ja todistusarvo jää jokaisen
kuulijan omien subjektiivisten kriteerien varaan. Erityisen hankalaksi
tekee asian se, että juuri nämä subjektiiviset, yksilökohtaiset kriteerit
ovat ne arvokkaimmat purjeet elämän merellä, jolla terävinkään järki ei
pysty välttämään alitajunnan sumuissa piileviä karikoita. Siellä voi purttamme
ohjata tarkasti vain intuition, aavistelun, sisäisen oivalluksen tutka.
Intuitioherkät eivät kovin usein ole saaneet elämältä lahjaksi myös
terävää analyysikykyä, ja niin he ovat taipuvaisia takertumaan heidän kokemuksilleen
selitysmallin antavien mystiikkaoppien hunajalla voideltuihin kärpäspapereihin.
Eräs tyyppimekanismi tuntuu olevan meedionainen/poliisimies-avioliitto,
jossa intuitioltaan epäherkempi mystiikkaopit ulkokohtaisemmin opiskellut
mies toimii vaimonsa kykyjen managerina, ja sitoo vaimonsakin järjen noudattelemaan
omia ajatuslinjojaan. Siksipä "mystiikkatekstejä" lukiessa onkin
oltava erityisen huolellinen tekstin analyyttisen sidonnaisuuden ja rivien
välistä pilkottelevan mahdollisen vapausasteen erottelussa. Eikä erottelu
onnistu aina sittenkään.
<>
Rouva Crace Cooke, ja hänen kauttaan vuosikymmeniä tarinoinut intiaanipäällikkö
White Eagle on klassinen yhdistelmä sidonnaisuutta ja vapautta. Teksti
on armottoman traditionaalista. Jeesusta Kristusta, vihittyjä, astraalimaailmaa,
värähtelyjä, Viisautta ja Valkoista Veljeskuntaa vilisee joka sivulla,
ja Rakkautta isolla ärrällä tungetaan joka käänteessä kurkusta alas suuren
opettajan "te syntiset lapseni..."-sävyyn. Teosofiasta ja sen
haarautumista löytyvät saman keitoksen ainekset. Mutta punainen lanka,
heikkonakin, kulkee kaiken tämän muilta lainatun kielihymistyksen kautta
sittenkin. Rouva Crooken perussävy ei ole patologisen korskea eikä hän
houkuttele kuulijoitaan mihinkään maalliseen mystiikkaorganisaatioon hänen
(White Eaglen) tarinoidessaan kuolemanjälkeisestä elämästä, henkisistä
tasoista, rukouksesta ja mestareista. Elämänmyönteisyys kuvastuu persoonallisuuden
rajoitusten suodattamissa sanoissa.
Järjen rajoittuneisuus ei koskaan ole sitova todiste myös niiden asioiden
olemattomuudesta, mihin järki ei ulotu. Siksi ehkä meidän järkeilijöidenkin
olisi hyvä olla hetken hiljaa ja kuunnella häämöttäisikö terävän älymme
taivaanrannan takana mitään muuta, eikä välittää niistä kaikista rinnuksiin
ripustautuvista arkiharmauteen vaihtelua hengen vuoristoradoilta hakevista
kukkahattuisista mystiikkamummoista, jos erehtyy lausumaan ääneen sanan
"henkivalta". Omalla tavallaanhan hekin jotain hakevat.
<>
Jälkikirjoitukseksi laitan tähän vielä tilintekoni nuoruuteni traumaattisista
hetkistä, irtautumiseni siitä vaiheesta, kun tajusin, etteivät henkivaltojenkaan
puolestapuhujat aina niin henkisiä olleet.
Markku Siivola