Lupa elää

Tomas Seidal ym.: Lupa elää. Suom Irmeli Helin. SLEY-kirjat 1989

LAPSENTAPPAJAT

Kun kiitokset, valitukset ja pelotukset poistetaan kristikansan kirjallisuudesta, jää useimmiten vain pölyä käteen. Tämä aborttia pohtiva Ruotsin Kristillisen Tutkimuskeskuksen toimeksiannosta kirjoitettu ja kristillisen kustantajan julkaisema kirja kuitenkin sauhuaa vielä Jeesusfiltterinkin käytön jälkeen. Lieneekö niin että mitä maallisempi kristinusko on, kuten valtionuskonto meillä Pohjoismaissa, sitä enemmän jää tunneräiskeen jäljiltä jotain asiaakin?

Kovin ovat aborttikirjan tekijät täältä kotopuolesta, melkein kaikki Göteborgista, jossa itse Göteborgin hämärtyvään sadetihkuiseen iltaan näppäimistöni yli tuijottelevana näin aikuisena kyselen, onko elämä ollut abortista välttymisen arvoista. Vaan kun sen on kerran saanut, siinä sitten roikkuu kiinni sadepäivistä ja sodista huolimatta kun paremmastakaan vaihtoehdosta ei tiedä.

Tiede ja usko lyövät kättä toisilleen synnyttäen entistä monimutkaisempia eettisiä kysymyksiä abortin tiimoilta. Yhdysvalloissa on ongelma havaittu jo aikaisemmin, mutta nyt on maahanmuuttajia vilisevässä Ruotsissakin havaittu, että eteläisistä maista tulleet maahanmuuttajat ovat keksineet sielläkin keinon tappaa vähempiarvoiset tyttölapset sikiödiagnostiikan avustamana. Ruotsin nykyisen lainsäädännön mukaan ei lääkäri saa kysyttäessä olla sanomatta sikiön sukupuolta, vaikka epäilisikin tätä tietoa käytettävän tappamistarkoitukseen. Koska naisen arvo on joissain kulttuureissa hyvinkin riippuvainen hänen poikalasten synnyttämiskyvystään, muodostuu sangen kiintoisaksi kysymykseksi, säästääkö aikuista ihmistä vai sikiötä.

Ongelmaksi tämä muodostuu tietysti vasta silloin, mikäli olemme roomalaiskatolisen kirkon kannalla katsoen uuden yksilön syntyneen jo hedelmöittämishetkellä. Jo kierukan aiheuttama kohdun seinämään kiinnittymisen estäminen on lapsenmurha. Vastapainoksi voimme ottaa vaikkapa monet esoteeriset filosofiat, joiden mukaan vasta syntymähetkellä siirtyy lapseen yksilöllisyys. Tästä seuraa, että sikiö on vain äidin osa, kasvain, josta äiti itsemääräämisoikeutensa mukaisesti saa päättää aivan samoin kuin oman kyntensä, varpaansa tai jalkansa poisleikkaamisesta, jos se syystä tai toisesta aiheuttaa turhaa tuskaa.

Miehet

Tutkijaksi opiskelevan fil.kand. Per Landgrenin katsaus ihmisen paikasta luomakunnassa on tuhtia tavaraa. Hän esittelee Thomas Henry Huxleyn ja Charles Darwinin, pohtii eri maiden kielellisten vivahduserojen hankaloittavaa vaikutusta aborttikeskusteluun, pohtii moraalifilosofian ja etiikan paikkaa, laji-itsekkyyden luonnetta. Lähteinään hän on käyttänyt ilmeisesti sangen mielenkiintoisia teoksia Applied Ethics (Peter Singer, Oxford 1986) ja Abortetik, en antologi filosofiska texter (Anderberg & Persson, Doxa 1987), jotka käsittelevät mm. kuolemaa, eutanasiaa, aborttia, vastasyntyneiden tappamista, elintensiirtokirurgiaa, liikakansoitusta, eläinten elämän arvoa ihmisen elämän rinnalla.

Kaikki nämä kysymykset kytkeytyvätkin aborttikysymykseen, eivät syinä, vaan aborttia pohtivan maailmankatsomuksen osoittajina. Syökö abortinvastustaja lihaa? Käyttääkö hän nahkakenkiä? Eikö täysikasvuisen eläimen tajunta ole paljon korkeammalla tasolla kuin sikiön? Eikö kysymys ole laji-itsekkyydestä, joka selittää itsensä jopa sikiötasolla korkeammaksi kuin hyvinkin älykkäiden eläinten, joita saamme rääkätä ja tappaa laboratorioissa tieteen nimeen, räiskiä niitä pitkin metsiä jalon ja reilun urheiluhengen vallassa miten haluamme? Vertailua eläimiin voidaan tietysti käyttää kahden täysin päinvastaisen motiivin tukemiseen: joko mitään ei saa tappaa tai että abortti on oikeutettu.

Landgren tekee artikkelinsa lopussa jumalallisen hattutempun yrittäen viedä kiekon vastustajan kaukaloon takakautta arvelemalla että ihminen on kyllä luotu muiden luotujen joukossa, mutta ainoana koko luomakunnassa hänet luotiin yhteyteen jumalan kanssa. Näin hän valitsee turvan mieluummin kuin todellisuuden löytämällä maailmankaikkeudesta kiinteän pisteen; ristiinnaulitsemalla itsensä kiinni absoluuttiin jumalaansa.

Pastori Fredrik Brosché tekee kaikkensa, jotta löytäisi tukea niin Raamatusta kuin mistä vain aborttia vastaan. Siksi ei hänen artikkelinsa olekaan niin kiintoisa kuin lääkäri Tomas Seidalin, joka Per Landgrenin tapaan tarjoilee faktaa sen verran rauhallisessa muodossa, ettei koko ajan tunne olevansa aivopestävänä. Seidal kertoo Yhdysvaltain "Baby Doe"-tapauksesta, mongoloidista, jonka annettiin kuolla nälkään, koska tarvittavia kirurgisia operaatioita ei vanhempien pyynnöstä suoritettu. Oikeus asettui vanhempien kannalle. Seidal ei ole täysin jalat irti maasta oleva romantikko, tunteen helppoheikki, jonka on helppo kirkua ihmiselämän säilyttämisen puolesta elämän loputtoman vaihtelevien tilanteiden arvioimiseen pienintäkään tarvetta tuntematta. Ei, Seidal kannattaa eniten "yksilöityä ennustestrategiaa", jonka mukaan tehohoitoon ryhdytään kaikissa vähänkään epävarmoissa tapauksissa, ja keskeytetään kun on ollut riittävästi aikaa tehdä hyvin perusteltu lääketieteellinen ennuste, jonka mukaan lapsi tulee joka tapauksessa kuolemaan tai täydellisesti invalidisoitumaan. Niin omaisten kuin hoitohenkilökunnan täytyy olla silloin yhtä mieltä hoidon lopettamisesta - hyvää yleishoitoa lukuunottamatta.

Seidal näkee kyllä vaikeuden tuon "täydellisen invalidisoitumisen" määrittelyssä, jota voidaan helposti käyttää syynä vastasyntyneen tappamiseen. Hän viittaa Lontoossa vuonna 1986 tehtyyn tutkimukseen, jossa kyseistä mallia on sovellettu. 51 tapauksessa lääketieteellinen arvio puhui hoidon keskeyttämisen puolesta. 47 tapauksessa tehtiin niin ja kaikki siitä ryhmästä kuolivat. Neljässä tapauksessa vanhemmat halusivat että hoitoa jatketaan. Kaksi jäi henkiin vammaisina. Ko. lontoolaisen artikkelin kirjoittaja puolustaa hoidotta jättämistä, koska useat niistä, jotka saavat jatkaa elämäänsä vaikeavammaisina, jäävät "säälittävään ja ilottomaan olemassaoloon". Tällaisesta elämän arvon subjektiivisen kokemisen määrittelemisestä toisen ihmisen puolesta ja nimiin sanoutuu Seidal irti.

Toisessa artikkelissaan Seidal pohtii aborttietiikkaa lääkärin kannalta. Hänen mukaansa muutettiin Geneven julistuksen kohdan "haluan kaiken kykyni mukaan ylläpitää kunnioitusta ihmiselämää kohtaan hedelmöitymishetkestä lähtien" kaksi viimeistä sanaa vuonna 1983 muotoon "...sen alusta lähtien". Hän kritisoi Ruotsin lääkäriliiton puheenjohtajan perustelua koeputkihedelmöitykseen oikeutuksesta. Tämä vetosi nimittäin lääkäriliiton enemmistön mielipiteeseen. Tämä enemmistön voima ja valta jää kismittämään Seidalia. Vaan vähemmistöpäätös ei liene sen parempi tai oikeutetumpi sekään. Jos Juudaksella olisi ollut valta, olisi hän ollut oikeassa, ja muut yksitoista väärässä, sanottiin eräässä filmissä, ja niinhän se taitaa yhteiskuntajärjestyksen kannalta olla.

Lääkäreiden eettiseen koulutukseen hän ei oikein jaksa uskoa arvellen sen hyvin helposti muuttuvan neutraaliksi hyötyetiikaksi. Hänen ratkaisunsa on, kuinkapas muuten, "kristillisen ihmiskäsityksen tunnustaminen sairaanhoidon lujaksi perustaksi".

Naiset

Vuonna 1982 kiristi Göteborgin terveydenhoitoalan korkeakoulu vaatimuksiaan kätilöksi valmistumisesta. Kätilö Katrin Imberg kieltäytyi eettisistä syistä asentamasta kurssinsa aikana kierukkaa ollen yksi niistä, jotka eivät tuolloin saaneet kätilön pätevyyttä. Asia kävi parin kätilön aloitteesta Euroopan neuvostossa asti, kunnes vuonna 1986 kannatti 289 kansanedustajaa pätevyystodistuksen myöntämistä kaikille kierukkaan koskemattomillekin. Vain 14 kansanedustajaa, kaikki kommunisteja, vastusti tätä. Imberg haluaa luonnollisen perhesuunnittelun eli naisen kuukautiskierron seuraamisen ehkäisyn perustaksi ja piste. Huhhuh. Raamattukin saa käydä todisteena sikiön elämän yksilöllisyydestä, tietoisuustasosta ja arvosta. Tähän viittaa Imbergin mukaan muun muassa Elisabetin repliikki Jeesuksen äidille Marialle "kun sinun tervehdyksesi ääni tuli minun korviini, hypähti lapsi ilosta minun kohdussani".

Anna-Christin Larzonin huokausta "On jumalan loppumatonta armoa saada poika, jolla on Downin syndrooma!" tulee jumalaton vähän ensin epäilleeksi, ja psykiatrit mutisevat reaktionmuodostuksesta, vaan saattaa hyvinkin olla, että hänen mongoloidipoikansa on valoisuudellaan osoittanut äidilleen, kuinka vähän yhteiskunnan asettamat onnellisuuden ja selviytymisen kriteerit loppujen lopuksi merkitsevät elämän sisäiselle onnelle, kuinka vähän ne voivat tehdä oikeutta elämän ehtojen loputtomalle vaihtelevuudelle.

Polion uhri Karin Giertz ei käsittele aborttia vaan vammaisena olemisen vaikeuksia yleensä.

Bente Hansen kertoo Norjan AAN:stä, 70-luvun lopulla toimintansa aloittaneesta "Vaihtoehto abortille"-liikkeestä, naisten neuvontapalvelusta, joka juuri nimensä mukaisesti pyrkii auttamaan naisia keksimään vaihtoehtoja abortille.

Mukava nähdä, että naisiakin päästettiin tähän kirjaan mukaan abortista kertomaan. Kelpaavat papiksikin nykyään. Paikka paikoin.

Markku Siivola