Trond-Viggo Torgersen (teksti), Vivian Zahl Olsen (kuvitus): Minä itse. Suom. Ulla Ropponen. Weilin+Göös 1987.

On se veikeä asia, että on monasti niin kovin vaikea puhua tai kirjoittaa sellaiselle, jonka kaltainen jokainen meistä itsekin on ollut: lapselle. Millaista se taas olikaan silloin pienenä? Jos puhuu lapselle kuin lapselle, menee se lepertelyksi. Jos puhuu kuin aikuiselle, on se toki lapselta liikaa vaadittu.

Lapsen kanssa ei pärjääkään, jos näkee lapsen lapsena tai aikuisena. Vaan jos näkee lapsen ihmisenä, eikä minkään yhteiskunnan tarjoamien roolisuodattimien läpi, tavoittaa hänessä sen ajattoman, jota hän itse ei useinkaan voi vielä tajuta tietoisesti, mutta usein kyllä vaistoaa sen. Useimmat meistä eivät aikuisenakaan tule tietoiseksi ajattomasta meissä, ja niinpä emme kanna rooleja vain työssä vaan myös perheemme parissa. Nimitämme itseämme isäksi tai äidiksi, ja useimmista meistä tuntuu oudolta, jos lapsi kutsuu meitä vain etunimeltä. Olen kuullut toinen toistaan luutuneempia puolusteluja, miksi ei ole sopivaa lapsen kutsua vanhempaansa kuten muutkin, vaan esimerkiksi "herra poliisisetä"-variaatiolla "isä" eli sosiaaliseen rooliin nojaten. Milloin on selityksissä kysymys kurista, kunniasta, turvallisuudesta, yleensä "hyvistä tavoista", tai parhain kaikista: "onhan se sanomattakin selvää". Meille näyttää tuovan tyydytystä hallita lasta, tai peittää epävarmuutemme yhteiskunnan (eli meidän muiden epävarmojen) tukemien suojanimikilpien taa sillä "isä" ja "äiti" sisältävät hallinnan oikeuden roolin kautta, ei todellisen auktoriteetin, jota lapsi tietysti tarvitsee.

Norjalainen lääkäri Trond-Viggo Torgersen ja hänen kuvittajansa eivät ole oikein onnistuneet vapautumaan rooleistaan. Lastenkirjaformaattinen 37-sivuinen kovakantinen "Minä itse" yrittää tehdä ihmisen ruumista tutuksi lapselle, mutta teksti ja kuvat eivät mallaa yhteen niin hyvin kuin olisi mahdollista. Kuvat ovat liian hämäriä, hiukan abstrakteja, liian vähin selityksin varustettuja. (Parhaimman yhdistelmän kuvia ja tekstiä olen nähnyt Per Holm Knudsenin kirjassa Meille tulee vauva (Otava 1973)).Useat niistä vaativat vähintään lääketieteen kandidaatin tasoa, sillä kuinka voisi lapsi ymmärtää mikroskooppikuvia patologisista lihas-, luu-, hermo- ja verisolujen värjäysleikkeistä? Teksti jää silloin roikkumaan liian yksinään, enkä usko vielä oikein kymmenvuotiaankaan jaksavan tavata sitä, ja sen ikäiselle kirjan yleisilme on jo liian lapsellinen. Teksti kuvaa myös, kuinka isä kiusaantuu seksuaaliopetuksessaan, ja kirjan Lasse-lapsi pitää sitä mitä inhottavimpana asiana. Tämä jää lyhyydessään kovin myyttiseksi ja lisää lapsen vakaumusta siitä, että seksuaalisuudessa on jotain kieroa. Niinhän siinä onkin, mutta ei se kuulu lastenkirjoissa puolihämärästi vihjaillen esiin tuotavaksi. Tekijäpari on ilmeisesti kovin yrittänyt miettiä mikä lapsi oikein on, ja päkistyksen jäljet näkyvät.