Martti Lindqvist: Miehen mittainen mies. Otava 1986

Jumalan jakomielisyys luoda kaksi sukupuolta on aiheuttanut harmia jo muutamat vuosimiljoonat. Joissain sienissä on neljääkin sukupuolta eli oikeammin sukuneljännestä, jotkut taas kaksineuvoisia, ja joillakin sormi omassa suussa eli aivan neuvottomia. Sukupuolineuvoista oppivat vain neuvojat itse sen jotta toisten elämäntapoihin puuttumalla ja niitä moralisoimalla tullaan itse tunnetuksi, päästään kurssien ja konferenssien puhujaksi ja yhdistykset tarjoavat kahvia ja pullaa. Konsulentit laukatkoon alakoululaisten terveystiedontunneille salkussa mukanaan muoviset sukuelimet (aivan totta muuten) tahi viimeisin teoria sukupuolirooleista ynnä voimisteluopas seksuaalisuuden vapauttamiseksi.

Elämme mies- ja naisrooliemme lasipulloissa emmekä pääse ulos vaikka kysyisimme viisaalta merenjumala Nereukselta Goethen Thaleksen tavoin keinoa Homunculuksen syntyä todellisesti eikä vain Wagnerin tekemänä elää lasipullossa. Nereus vastasi:

Minut on julkisesti haukuttu kritiikeistäni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran joku transaktioanalyysiin rakastunut ei pitänyt epäjumalankuvansa kaatamisesta. Kaksi seuraavaa ryöppyä tulikin samalla kerralla. Pastori Matti Kuronen Suojeli Suomen Miestä samannimisessä kirjassaan vuonna 1979, ja samana vuonna julkaistiin Juha Nummisen "Minä, keski-ikäinen mies". Kummatkin haukkuivat minut kirjansa ja heidän itsensä kritiikistä, Kuronen yhtä pinnallisen sirostelevasti kuten kirjansakin oli, Numminen taas terävän asiallisesti ja korrektisti, kuin mies miehelle. Kukaan meistä ei luopunut näkökannastaan. Niin huonosti me miehet voimme. Terveisiä lasipullosta!

Pelkäsin Linqvistin laativan taas jonkun sellaisen hyperidealistisen huoneentaulun miehille ja naisille kuten hoitohenkilökunnalle aikoinaan teki, mutta vanhemmiten hän näyttää tässä suhteessa parantuneen. Pyörryttävän korkeaeettiset julistukset eivät enää tökkineet silmään.

Siinä missä Kuronen piileskeli kielipitsinsä takana pikkunokkelia kaksimielisyyksiään huudahdellen ja Numminen maistui hieman muovilta, lunastaa elämänläheisimmin paikkansa Martti Lindqvist, tuo eri ideologioiden liepeillä kiertelevä outo hiippari, matkamies leirien välimailla, yliopiston ja kirkon tukehduttavasta äidinsylistä irtikiemurteleva teologi ja apulaisprofessori, lintukala, miehistä mieltä oleva tyyppi, joka ei koskaan ole ottanut nyrkeillä mittaa muista uroksista, joka turhaan yritti oppia kippiä rekillä silloin kun ei onnistunut pysymään voimistelunopettajaltansa näkymättömissä.

Rötösherra Herotes-sadun ja Naiselle osoitetun kirjeen välissä vaeltelee Lindqvist ali- ja ylikansallisten mieskäsitysten läpi Turhapurosta Ramboon, Nasse-sedästä Donjuaniin viipyen erityisesti suomalaisten antisankarityypitysten parissa, mutta muistaa myös homot, hipit, hampparit, hullut; ne, joista ei niiden liiallisen kollektiivikipeyden tähden voi kansaanmenevää tyypittelyä tehdäkään. Vaikka hän jäsenenä Kirkkojen Maailmanneuvoston naisjaostoon on kuulunutkin, on mies 2000-projekti on hänelle yksi miehen alistamisen ja moralisoinnin muunnelmista, jonka tekopirteää projektipäällikköä Leena Kokko-Ruuskaa on ihan kiva potkia omien ristiriitaisten tunteiden kuvauksen kautta:

...jossakin joku äiti huutaa taas puurolle, pissalle tai iltapesulle. Ihana, kuoliaaksi likistävä äiti. Eihän sitä saa vastustaa, edes projektipäällikköä. Ja kas, taas ollaan pestävänä, piiskattavana, paijattavana ja passattavana.

Vallan riemastuttavaa luettavaa on hänen kuvauksensa miehisyyden ja kristillisyyden eri muotojen seurustelun ohdakkeisesta tiestä.

Lindqvistin mieskirjaa lukiessani en pitkään saanut kiinni siitä hämärästä hahmosta, joka alkoi kummitella mieleni taustalla. Vasta aivan kirjan lopussa yhteys selvisi: Lindqvist on meidän ikioma Woody Allenimme: pirullisen terävä ja hauska mies, hupaisuudessaan kuolemanvakava ja asiallinen, kaikkien ideologioiden sidonnaisuuksien läpi näkevä, oman seksineuroottisuutensa kanssa taisteleva ja taistelunsa näkevä, peilinsä edessä itseinhoa harrastava hervoton pikkumies.

Erikoisen silmiinpistävä on Lindqvistin ja Allenin vastaavuus Allenin elokuvassa Play It Again Sam; Kerran Vielä Sam, jossa Allen saa naisseikkailuissaan avukseen itse Humphrey Bogartin, henkioppaan, jota ketkään muut eivät näe. Se elokuva on ihastuttavan hauska, surullinen, riehakas, hellyttävä, järkyttävä, kuten Lindqvistin surullisenvakavaniloinen naisia kaipaava, vihaava, rakastava, torjuva, kiittelevä, piikittelevä tekstikin, joka vähän väliä vetäisee maton alta ja räjäyttää lukijansa kumoon nauramaan. Lindqvist piirtää miehen ja naisen välistä rajaviivaa mutkitellen, hetkeäkään suoran ryhdikkäänä pysyttelemättä, vaan kuin humalainen, omasta itsestään ja elämästä juopumaan pystyvä rontostelee kummankin reviirillä, hyppää viivotinideologioiden luotisuoria teitä reunustavien elämän rapaa sisältävien ryvettävien ojanvarsien yli ja käy TurhapuroTurboRambona mellastelemassa vuoroin niin miehen kuin naisenkin puutarhassa ja hyvän ja pahan tiedon puusta omenia varastelemassa, sukupuolille ruusuja ja herjoja heittelemässä, ja sitten pieni suuri mies Lindqvist taas kipaisee poikanulikkana karkuun ennenkuin häntä ehditään syyttää kummankaan puolella tai jompaakumpaa vastaan olevaksi.

Lindqvistin subjektiivisuus tekee kirjan objektiiviseksi. Se ei yritä vakuuttaa tieteellisin tutkimuksin tai objektivismin laimennuskeinoin. Hänellä on jäljellä elämän ja ihmisen maku, kuten kaikissa hänen kirjoissaan, aihepiiristä riippumatta. Mitä enemmän hän on luopunut hienoisesta taipumuksestaan yliteoretisoida ja täten kuivistaa sanottavaansa, ja antautuu "antaatullavaan"-tyyliin sitä paremmin hän pystyy välittämään syvimmän sanottavansa. Hänen Kirjeessään Naiselle vyöryvät esiin hänen puolueelliset näkökulmansa niin ripi rintaa, että lopputulos on tasapuolinen; kuin kaikkien värien yhdistyminen valkoiseksi valoksi. Hän on tavallaan yhtä aikaa tuomittu ja armoitettu kirkollisakateeminen Woody Allenimme, jonka sanoman paino vain kasvaa tekstin kevenemisen myötä.

(kts myös: Martti Lindqvist: Mieli vai tarkoitus ja Ammattina ihminen)