Suomen Gallupin kymmenen vuotta vanhan tutkimuksen mukaan pahoinpidellään Suomessa lapsia vuosittain 200-300 kertaa vakavasti, 50 000 kertaa lievästi. Sundholm ei mainitse kuinka moni näistä saattaisi olla sukurutsa- eli insestitapausta. Asian luonteen vuoksi on käytännössä mahdotonta saada tarkkaa kuvaa sen yleisyydestä. Alle 14-vuotiaan raiskannut voisi saada maistaa suomalaista linnaa vaikka kuusi vuotta, vaikkei saakaan, olemmehan humaani kansa.

Insestiperheissä on isä usein autoritäärinen ja äiti heikko sekä miehestään riippuva. Näin on tutkimus todennut. Toisaalta myös päinvastaisen mallin insestiperheestä on tutkimus todennut, kertoo kirja. Kiva kun äänet näin hajaantuu, sanoisi Jaakko Jahnukainen. Tutkimus on lisäksi todennut lastenraiskaajille tyypillisistä persoonallisuudenpiirteistä, että niitä ei ole. "Namusetä mikä namusetä" kätkeekin taakseen kovin erilaisia kohtaloita.

Useimmat heistä pärjäävät muilla elämän alueilla. Vain pieni osa on sairaita klassisen psykiatrisen katsantokannan mukaan. Heitä löytyy melkoisen tasaisesti kaikista sosiaaliluokista. Noin joka kymmenes ilmitullut hyväksikäyttäjä on nainen. Kun on raiskuun makuun päässyt, ei malta oikein lopettaakaan, sen kertoo jokin USA:ssa suoritettu tutkimus, jonka mukaan lasten raiskaajat ovat pahoinpidelleet keskimäärin 73 uhria ennen kiinnijäämistään, ja vankilasta vapauduttuaan ryhtyvät samoihin puuhiin yleensä heti uudelleen.

Sundholmin kirjanen on tarkoitettu etupäässä sosiaalityöntekijöille ja muille tähän ongelmaan törmääville ammattiauttajille. Niinpä se esittelee psykoanalyyttiselle ajattelutavalle pohjaavia malleja kikkelinkadehtimiskomplekseineen kaikkineen ja suosii traditionaalisia yksilö-, perhe- ja ryhmäterapioita. Sundholm luokittelee insestin tunnusmerkkejä, sen paljastumisen ja sitä seuraavan terapian vaiheita, esittelee poliisi- ja terveysviranomaisten toimintaa ja mahdollisuuksia, suosittelee ennaltaehkäisyyn lasten valistusta ja lastenneuvoloiden, lasten päivähoidon ja koulun oppilashuollon työntekijöiden koulutusta ja työnohjausta. Valistusmuotoina voisivat toimia vaikkapa seksuaaliopetus, elokuvat, video- ja tietokoneohjelmat, kirjat, anatomisesti oikeat nuket.

Hän mainitsee myös erään insestin uhrien psyykkisen puolustuksen erityispiirteen: multippeli- eli sivupersoonien kehittämisen siteeraten aikaisemmin arvioimaani Truddi Chasen; 93 persoonan kokoelman kirjoittamaa hyvin mielenkiintoista teosta "Jänis ulvoo" (Otava 1988). Esiintyykö sivupersoonailmiötä eniten juuri insestiuhrien joukossa, lienee kuitenkin vielä epäselvää.

Jaqueline Spring säilyi raiskauskokemuksistaan huolimatta yhtenä persoonana, vaikkakaan ei ehyenä. Hänen kertomuksensa on tyypillinen kertomus sekä isästään että äidistään vieraantuneesta tytöstä, joka kolmannen ihmisen - tässä psykoterapeutin papereita omaamattoman sosiaalityöntekijän - tuomitsemattoman läheisyyden turvin uskaltautuu kurkistamaan vihaansa. Kirja on kirjoittajalleen sekä terapian väline että sen tuote. Jaqueline löysi terapeuttinsa kasvatusneuvolasta, johon oli kolmen oman lapsensa kasvatusvaikeuksien kautta hakeutunut. Useamman ihmisen tukeman terapiaprosessin jälkeen hän jatkoi haavojensa nuolemista insestin uhrien ryhmässä, uskaltautui vähitellen olemaan hiukan äiti ja nainenkin.

Jotkin kulttuurit ovat insestin tarkkaan määritellyissä omissa rajoissaan hyväksyneet. Saattaisiko niissä insesti koskaan olla lasta vaurioittamaton, koska osa insestivaurioista liittyy insestin jyrkästi tuomitsevan yhteiskunnan hysteeriseen reaktioon? Tällä hetkellä insestihysteria on kuitenkin sen verran suuri, että lienee viisainta olla ärsyttämättä herkkiä ihmisiä tämän enempää. - Tai ehkä hiukan vielä: Hymylehden panos lapsenraiskausongelmaan oli Alli Huupan kysymys, jotta mitä lapsenraiskaaja sano kun siltä katkes jalka: - "Täytyy panna lasta".