Yli neljännesmiljoonaa vanhempaa eri maista, enimmäkseen Yhdysvalloista, on käynyt kuusikymmentäluvun alusta lähtien Thomas Gordonin vanhempainkursseilla (Parent Effectiveness Training), joita ainakin tämän Gordonin kirjoittaman kolmannen suomennetun kirjan kansilehdellä sanotaan pidettävän Suomessakin.

"Viisaat vanhemmat" on hänen menetelmänsä "käsikirja" tämän "kertomuskirjan" puolestaan kertoessa menetelmän käyttäjien kokemuksista puuttuen vain lyhyesti itse teoreettisiin perusteisiin. Aineisto tähän saatiin haastattelemalla 24 tunnin kurssin käynyttä 92 vanhempaa. Tällöin luonnollisesti tulevat esiin vain positiivisemman pään kokemukset, eikä hän kirjaansa tieteelliseksi väitäkään.

Gordonin menetelmä perustuu interaktioteorialle, joka muistuttaa Eric Bernen tunnettua transaktioanalyysiä yleiseltä hahmoltaan kumpienkin käsitellessä ihmistenvälisiä vuorovaikutuksia kommunikaatioteoreettisessa mielessä sekä tarjotessa mahdollisimman yksinkertaisen ja helposti maallikoidenkin opittavissa olevan teoriarungon, tulkkikielen, johon käyttäytyminen palautetaan, ja jolla käyttäytymisen vivahteet kommunikaatiossa selitetään.

Berne jakaa psykoanalyysin ego-käsitteen Vanhempaan, Aikuiseen ja Lapseen mutta Gordon säilyttää minän minänä luomatta siis yhtään intrapersoonallista tekijää interpersoonalliseen analyysiinsä, jonka kolme opittavaa perustaitoa ovat: aktiivinen kuuntelu, oman sanoman selkeä perillevienti ja kiistakysymysten ratkaiseminen ''kumpikin voittaa"-periaatteella. Oman sanoman perilleviennissä on olennaisinta muuttaa sinä-sanoma minä-sanomaksi.

Vaikka tällaiset koulutusjärjestelmät eivät vielä syvempiä ja olennaisempia ihmisolennon elämisen tasoja tavoitakaan, voi niillä olla juuri ensimmäisen ja helpoimmin muutettavan tason selvittämisessä merkitystä opettaessaan ihmiset ilmaisemaan itseään selvemmin toisilleen. Luonnollisesti on usein sivuvaikutuksena menetelmän, ideologian kihahtaminen päähän ainoana oikeana, mutta eihän se mitään niin kauan kuin saavutetut edut ovat haittoja suuremmat. Edelleen juuri kurssimuotoisina voivat nämä tämäntyyppiset menetelmät olla tehokkaita ihmisten tavatessa toisiaan, jolloin on tavallaan jo kyse ryhmäterapian eräästä muodosta. Suosittelen kuitenkin jo tätä pelkkää Gordonin kirjaakin sen lievähköstä ortodoksismista huolimatta. Tekstiä ja selkeitä piirroksia elävöittävät sangen runsaat käytännön aidoista pulmatilanteista otetut esimerkit.

Avioeroterapiaa

Kun Gordonin menetelmät sen enempää kuin mitkään muutkaan perheen "omaterapiat" eivät enää auta, on hajoavan perheen ja avioliiton osapuolten syytä hakeutua ammattiauttajien puheille. Suomessakin on yhteiskunnan taholta järjestetty siinä määrin mielenterveyspalveluja, että rahattomillakin on jo mahdollisuus tukeen. Kun perheen sisäiset riidat kulkevat samoja väitteiden ja vastaväitteiden loputtomia urautuneita ratoja, niin onhan selvää että tuomalla ulkopuolisia tekijöitä tähän umpioon, saattaa tilanne laueta.

Aviopari Bente ja Gunnar Öberg ovat tällaisia ammattimaisia toisten asioihin puuttujia jotka suosivat keskimääräistä aktiivimpia linjaa omissa perheterapioissaan istuen akuuteissa kriiseissä kolme tuntia yhteen menoon asiakkaittensa kanssa, menevät tarvittaessa näiden koteihin, antavat kriisivaiheessa asiakkailleen luvan soitella heille milloin tahansa on tarvetta. Keskimääräistä enemmän he myös tuovat itseään ihmisinä esiin saattaen ilmaista myös omaa problematiikkaansa - ei tietenkään itsetarkoituksena. Toisaalta he varoittavat muuttamasta tilannetta tavanomaiseksi seurusteluksi, liian puhtaaksiviljellyn ihmisläheiseksi, jossa terapeutista itsestään saattaa tulla hoidettava.

Pohtiessaan Ruotsin vuosittaisen kahden-kolmenkymmenen tuhannen avioeron syitä päätyvät he enimmäkseen yhteiskunnallisiin tekijöihin, kuten vapaamielisempi lainsäädäntö, yksinhuoltajavanhempiin kohdistetut sosiaalipoliittiset auttamistoimenpiteet, yhteiskunnan suuret pitkän aikavälin rakennemuutokset ja ihmisten muutot paikkakunnalta toiselle, vallankin ruuhka-alueiden sosiaalisesti löyhille uusille esikaupunkialueille, naisen astuminen työelämään, yhteiskuntarakenteen epäkohtien tulkitseminen yksilön tai parisuhteen vioiksi, eroprosessin juridisen puolen liikakorostaminen, jolloin osapuolten on pakko raadella toisiaan oikeudenkäyntiprosessien epäpsykologisuuden vuoksi, prosessien, jossa ihmisten monimuotoisuus jaotellaan pätevä/epäpätevä, syyllinen/syytön, musta/valkea - tavoilla.

Neljäsosa kirjasta käsittelee juuri viimeistä juridista kysymystä tekijöiden tutkimuksen pohjalta. Tutkimus käsitti kriisiterapialuontoisen avun viidelletoista tukholmalaiselle perheelle, joista tekijät olivat saaneet tiedon Tukholman keskussosiaalilautakunnan kautta. Huoltoriita saatiin keskeytettyä yhdessätoista perheessä, ja lopuille tehtiin tavanomainen (raastava) huoltoselvitys.

Kirjan perusteella jä myönteinen kuva tekijöistä, jotka tuntuvat olevan aktiiveja ja kokeneita ammattilaisia, jotka todella kriisin hetkillä pystyvät tarjoamaan laajamittaisesti apuaan unohtamatta silti vaikeissakaan tilanteissa vastapainottavaa huumoria ja leikkimielisyyttä.

Sukupolviterapiaa

Kun gordonilaiset vanhemmat tulevat stierliniläiseen perheterapiaan interaktionaalisten autoterapeuttisten keinojen ehtyessä, ei heidän ehkä tarvitse uskonsuuntaa vaihtaa, koska Stierlin sanoo näinkin viisaasti:

"... monet hoitomuodot, joiden puolesta nykyisin mitä erilaisimmat yksilö- ja ryhmäsuuntautuneet psykoterapeuttiset koulukunnat tekevät propagandaa, löytävät paikkansa perheterapeuttisessa paradigmassa-sillä ne kaikkihan koettavat tavalla tai toisella, yhtenä ja vaurioiden kohdalla loppujen lopuksi palaten sairautta synnyttäviin perhesuhteisiin. "

Kun gordonilaiselta loppuvat "tee-se-itse"-keinot, voidaan todella stierliniläisittäin jatkaa ja ottaa isovanhemmatkin mukaan. Saksalaisen perinpohjainen Helm Stierlinkin kyllä ohjaa tässä kirjassaan ensikertalaisia, mutta ammatti-ihmisiä. Kirjan saksankielinen nimi "Das erste Familiengespräch" - Ensimmäinen Perhekeskustelu - on lähempänä sen sisältöä, joka todella pikkupiirteitä myöten selostaa perheterapian avauksen. Kirjan jälkipuolisko (110 sivua) on lyhentämätön autenttinen analysoitu kuvaus erään perheen ensimmäisestä istunnosta.

". . . me tarvitsemme välttämättä teoreettisen viitekehyksen ... erottaaksemme oleellisen epäoleellisesta" väittää Stierlin. Tämä ei tietenkään vielä riitä, ja kirjan lopulla väläyttää hän onneksi myös intuition ja empatian tärkeyttä. Havaintojen muotoiluun ja kommunikointiin tarvitsemme tietysti yhteistä kieltä, yhteistä teoriaa, yhteisiä yläkäsitteitä voidaksemme tiiviisti hahmottaa kokemuksemme kielelliselle alueelle. Havainto määrää teoriaa, ja ikävä kyllä teoria monesti havaintoa.

Stierlinin teoria pohjautuu kybernetiikkaan ja Hegeliläiseen dialektiikkaan. Sen viisi pääkäsitettä ovat:

1) Yksilöityminen suhteessa toiseen eli yksilön rajankäynti muiden kanssa, erottumisen ja yhteisyyden jatkuva dynaaminen rajanveto, jonka ääripolariteetit ovat symbioottinen yhdistyminen ja autistinen eristäytyminen.

2) Sitomisen ja karkottamisen vuorovaikutusmallit, jotka heijastavat keskihakuisten ja keskipakoisten voimien dialektista kamppailua, suhdehakua, vuorottelua toisen sisältäessä aina toisen siemenet. Tämä näyttelee osaa vallankin sukupolvien välisessä eron ja itsenäistymisen dynamiikassa lasten irrottautuessa kotoaan.

3) Delegointi eli tehtävät joita vanhemmat lapsilleen antavat suoritettavaksi lasten toimiessa maailmalla näin vanhempien "lähettiläinä". Sen ei tarvitse olla patologista, vaan voi myös välittää välttämättömän suhdeprosessin, joka määrää lapsen elämän suunnan ja tarkoituksen sen ankkuroituessa yli sukupolvien ulottuvaan velvollisuuksien ketjuun.

4) Jälkisäädöksen ja ansioitumisen useamman sukupolven näkökohta, joka kuvaa yli useamman sukupolven ulottuvia sidoksia, velvollisuuksia, perhemyyttejä, perinteitä, jotka ristiriitaisina esiintyessään kuristavat sukua psykologisesti hengiltä. Pidän itse erikoisesti tästä kohdasta, koska se antaa myös omien vanhempiensa uhreiksi tulleille vanhemmille oikeutta, noille onnettomille, joiden syyksi ja viaksi niin usein nykyään luetaan lasten vaikeudet.

5) Molemminpuolisuuden tila joka sisältää neljä edellä mainittua pitkäaikaisesti vaikuttavaa suhderakennetta historiallisessa pitkittäisleikkauksessa käsittäen lisäksi ennen kaikkea (perhe)järjestelmän tässä ja nyt-tilanteen, silmänräpäyksellisen suhderakennelman, jonka Stierlin näkee lähinnä valtadynamiikkana, negatiivisessa tapauksessa valtataisteluna, jonka äärimuoto on nimeltään pahanlaatuinen takertuma, jolloin osapuolet ovat kuin liikkumattomassa nyrkkeilyottelun sidonnassa.

Yksilö on kenttä

Vaikka Stierlin näkeekin näissä viidessä päänäkökohdassa samankaltaisuutta psykoanalyyttisten näkökohtien - dynaamisen, ekonomisen, geneettisen, kehityspsykologisen, topografisen ja adaptiivisen (kts. Veikko Tähkä: Psykoterapian perusteet) kanssa, painottaa hän perheterapian olevan uusi paradigma; peruskäsite (= ei yksilö vaan suhdeverkosto), eikä vain yksinkertaisesti uusi terapiamuunnelma. Kärjistäenhän tämä on sanottu, mutta sopiihan se perheterapian puffaukseksi sen eri muotojen ollessa nykyään noususuunnassa ja todella tuodessa uusia näkökohtia, variaabeleita, moniulotteisuutta ja voimien systeemien malleja loputtomine feedbackeineen syyn ja seurauksen loputonta toisiinsa vaikuttamista, järjestelmiä ala- ja yläjärjestelmineen, joka tervetulleesti murentaa biologispohjaista syyn ja seurauksen yksiulotteista etsintää.

Stierlinin teoria voitaisiin katsoa tässä suhteessa "puolivälin teoriaksi" (loppuun vietyjä pyrkimyksiä avoimiin järjestelmiin en ole vielä perheterapeuttisissa teoretisoinneissa nähnytkään) sen tuodessa selvästi formuloituna jo perusrungossaan historiallisen ulottuvuuden ja laajuuden puhumalla useista sukupolvista seka puhuu yksilöstä osana menneitä ja tulevia järjestelmiä mainiten myös Hegelin sanoin "liukuvista käsitteista" perheterapian kentän ajallisten vaihteluiden nostaessa esiin uusia voimavektoreita ja muuttaessa käsitteitä ja kenttää.

Toisaalta ei hän aukaise teoriaansa joka suunnalle rajatta purkautuvaksi kentäksi sen enempää intra- kuin interpsyykkiseen, avaruudelliseen ja ajalliseen suuntaankaan. Siinä määrin "hengittävä" hänen teoreettinen verkostonsa kuitenkin on, että olen katsonut aiheelliseksi selvittää sitä näinkin pitkälti, eritoten kun myös hänen vaikutuksensa on todennäköisesti myös Suomessa hiljalleen leviämään päin perheterapian yleisen nousun ohella. Katso myös saman kustantajan saman Prisma-sarjan "Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia" ss. 169-172 Stierlinin esittelya.