PERHEEN PELASTAJIA
Yli neljännesmiljoonaa vanhempaa eri maista, enimmäkseen Yhdysvalloista,
on käynyt kuusikymmentäluvun alusta lähtien Thomas Gordonin
vanhempainkursseilla (Parent Effectiveness Training), joita ainakin tämän
Gordonin kirjoittaman kolmannen suomennetun kirjan kansilehdellä sanotaan
pidettävän Suomessakin.
"Viisaat vanhemmat" on hänen menetelmänsä "käsikirja"
tämän "kertomuskirjan" puolestaan kertoessa menetelmän
käyttäjien kokemuksista puuttuen vain lyhyesti itse teoreettisiin
perusteisiin. Aineisto tähän saatiin haastattelemalla 24 tunnin
kurssin käynyttä 92 vanhempaa. Tällöin luonnollisesti
tulevat esiin vain positiivisemman pään kokemukset, eikä
hän kirjaansa tieteelliseksi väitäkään.
Gordonin menetelmä perustuu interaktioteorialle, joka muistuttaa
Eric Bernen tunnettua transaktioanalyysiä
yleiseltä hahmoltaan kumpienkin käsitellessä ihmistenvälisiä
vuorovaikutuksia kommunikaatioteoreettisessa mielessä sekä tarjotessa
mahdollisimman yksinkertaisen ja helposti maallikoidenkin opittavissa olevan
teoriarungon, tulkkikielen, johon käyttäytyminen palautetaan,
ja jolla käyttäytymisen vivahteet kommunikaatiossa selitetään.
Berne jakaa psykoanalyysin ego-käsitteen Vanhempaan, Aikuiseen
ja Lapseen mutta Gordon säilyttää minän minänä
luomatta siis yhtään intrapersoonallista tekijää
interpersoonalliseen analyysiinsä, jonka kolme opittavaa perustaitoa
ovat: aktiivinen kuuntelu, oman sanoman selkeä perillevienti ja kiistakysymysten
ratkaiseminen ''kumpikin voittaa"-periaatteella. Oman sanoman perilleviennissä
on olennaisinta muuttaa sinä-sanoma minä-sanomaksi.
Vaikka tällaiset koulutusjärjestelmät eivät vielä
syvempiä ja olennaisempia ihmisolennon elämisen tasoja tavoitakaan,
voi niillä olla juuri ensimmäisen ja helpoimmin muutettavan tason
selvittämisessä merkitystä opettaessaan ihmiset ilmaisemaan
itseään selvemmin toisilleen. Luonnollisesti on usein sivuvaikutuksena
menetelmän, ideologian kihahtaminen päähän ainoana
oikeana, mutta eihän se mitään niin kauan kuin saavutetut
edut ovat haittoja suuremmat. Edelleen juuri kurssimuotoisina voivat nämä
tämäntyyppiset menetelmät olla tehokkaita ihmisten tavatessa
toisiaan, jolloin on tavallaan jo kyse ryhmäterapian eräästä
muodosta. Suosittelen kuitenkin jo tätä pelkkää Gordonin
kirjaakin sen lievähköstä ortodoksismista huolimatta. Tekstiä
ja selkeitä piirroksia elävöittävät sangen runsaat
käytännön aidoista pulmatilanteista otetut esimerkit.
Avioeroterapiaa
Kun Gordonin menetelmät sen enempää kuin mitkään
muutkaan perheen "omaterapiat" eivät enää auta,
on hajoavan perheen ja avioliiton osapuolten syytä hakeutua ammattiauttajien
puheille. Suomessakin on yhteiskunnan taholta järjestetty siinä
määrin mielenterveyspalveluja, että rahattomillakin on jo
mahdollisuus tukeen. Kun perheen sisäiset riidat kulkevat samoja väitteiden
ja vastaväitteiden loputtomia urautuneita ratoja, niin onhan selvää
että tuomalla ulkopuolisia tekijöitä tähän umpioon,
saattaa tilanne laueta.
Aviopari Bente ja Gunnar Öberg ovat tällaisia ammattimaisia
toisten asioihin puuttujia jotka suosivat keskimääräistä
aktiivimpia linjaa omissa perheterapioissaan istuen akuuteissa kriiseissä
kolme tuntia yhteen menoon asiakkaittensa kanssa, menevät tarvittaessa
näiden koteihin, antavat kriisivaiheessa asiakkailleen luvan soitella
heille milloin tahansa on tarvetta. Keskimääräistä
enemmän he myös tuovat itseään ihmisinä esiin
saattaen ilmaista myös omaa problematiikkaansa - ei tietenkään
itsetarkoituksena. Toisaalta he varoittavat muuttamasta tilannetta tavanomaiseksi
seurusteluksi, liian puhtaaksiviljellyn ihmisläheiseksi, jossa terapeutista
itsestään saattaa tulla hoidettava.
Pohtiessaan Ruotsin vuosittaisen kahden-kolmenkymmenen tuhannen avioeron
syitä päätyvät he enimmäkseen yhteiskunnallisiin
tekijöihin, kuten vapaamielisempi lainsäädäntö,
yksinhuoltajavanhempiin kohdistetut sosiaalipoliittiset auttamistoimenpiteet,
yhteiskunnan suuret pitkän aikavälin rakennemuutokset ja ihmisten
muutot paikkakunnalta toiselle, vallankin ruuhka-alueiden sosiaalisesti
löyhille uusille esikaupunkialueille, naisen astuminen työelämään,
yhteiskuntarakenteen epäkohtien tulkitseminen yksilön tai parisuhteen
vioiksi, eroprosessin juridisen puolen liikakorostaminen, jolloin osapuolten
on pakko raadella toisiaan oikeudenkäyntiprosessien epäpsykologisuuden
vuoksi, prosessien, jossa ihmisten monimuotoisuus jaotellaan pätevä/epäpätevä,
syyllinen/syytön, musta/valkea - tavoilla.
Neljäsosa kirjasta käsittelee juuri viimeistä juridista
kysymystä tekijöiden tutkimuksen pohjalta. Tutkimus käsitti
kriisiterapialuontoisen avun viidelletoista tukholmalaiselle perheelle,
joista tekijät olivat saaneet tiedon Tukholman keskussosiaalilautakunnan
kautta. Huoltoriita saatiin keskeytettyä yhdessätoista perheessä,
ja lopuille tehtiin tavanomainen (raastava) huoltoselvitys.
Kirjan perusteella jä myönteinen kuva tekijöistä,
jotka tuntuvat olevan aktiiveja ja kokeneita ammattilaisia, jotka todella
kriisin hetkillä pystyvät tarjoamaan laajamittaisesti apuaan
unohtamatta silti vaikeissakaan tilanteissa vastapainottavaa huumoria ja
leikkimielisyyttä.
Kun gordonilaiset vanhemmat tulevat stierliniläiseen perheterapiaan
interaktionaalisten autoterapeuttisten keinojen ehtyessä, ei heidän
ehkä tarvitse uskonsuuntaa vaihtaa, koska Stierlin sanoo näinkin
viisaasti:
"... monet hoitomuodot, joiden puolesta nykyisin mitä erilaisimmat
yksilö- ja ryhmäsuuntautuneet psykoterapeuttiset koulukunnat
tekevät propagandaa, löytävät paikkansa perheterapeuttisessa
paradigmassa-sillä ne kaikkihan koettavat tavalla tai toisella, yhtenä
ja vaurioiden kohdalla loppujen lopuksi palaten sairautta synnyttäviin
perhesuhteisiin. "
Kun gordonilaiselta loppuvat "tee-se-itse"-keinot, voidaan
todella stierliniläisittäin jatkaa ja ottaa isovanhemmatkin mukaan.
Saksalaisen perinpohjainen Helm Stierlinkin kyllä ohjaa tässä
kirjassaan ensikertalaisia, mutta ammatti-ihmisiä. Kirjan saksankielinen
nimi "Das erste Familiengespräch" - Ensimmäinen Perhekeskustelu
- on lähempänä sen sisältöä, joka todella
pikkupiirteitä myöten selostaa perheterapian avauksen. Kirjan
jälkipuolisko (110 sivua) on lyhentämätön autenttinen
analysoitu kuvaus erään perheen ensimmäisestä istunnosta.
". . . me tarvitsemme välttämättä teoreettisen
viitekehyksen ... erottaaksemme oleellisen epäoleellisesta" väittää
Stierlin. Tämä ei tietenkään vielä riitä,
ja kirjan lopulla väläyttää hän onneksi myös
intuition ja empatian tärkeyttä. Havaintojen muotoiluun ja kommunikointiin
tarvitsemme tietysti yhteistä kieltä, yhteistä teoriaa,
yhteisiä yläkäsitteitä voidaksemme tiiviisti hahmottaa
kokemuksemme kielelliselle alueelle. Havainto määrää
teoriaa, ja ikävä kyllä teoria monesti havaintoa.
Stierlinin teoria pohjautuu kybernetiikkaan
ja Hegeliläiseen dialektiikkaan. Sen viisi pääkäsitettä
ovat:
1) Yksilöityminen suhteessa toiseen eli yksilön rajankäynti
muiden kanssa, erottumisen ja yhteisyyden jatkuva dynaaminen rajanveto,
jonka ääripolariteetit ovat symbioottinen yhdistyminen ja autistinen
eristäytyminen.
2) Sitomisen ja karkottamisen vuorovaikutusmallit, jotka heijastavat
keskihakuisten ja keskipakoisten voimien dialektista kamppailua, suhdehakua,
vuorottelua toisen sisältäessä aina toisen siemenet. Tämä
näyttelee osaa vallankin sukupolvien välisessä eron ja itsenäistymisen
dynamiikassa lasten irrottautuessa kotoaan.
3) Delegointi eli tehtävät joita vanhemmat lapsilleen antavat
suoritettavaksi lasten toimiessa maailmalla näin vanhempien "lähettiläinä".
Sen ei tarvitse olla patologista, vaan voi myös välittää
välttämättömän suhdeprosessin, joka määrää
lapsen elämän suunnan ja tarkoituksen sen ankkuroituessa yli
sukupolvien ulottuvaan velvollisuuksien ketjuun.
4) Jälkisäädöksen ja ansioitumisen useamman sukupolven
näkökohta, joka kuvaa yli useamman sukupolven ulottuvia sidoksia,
velvollisuuksia, perhemyyttejä, perinteitä, jotka ristiriitaisina
esiintyessään kuristavat sukua psykologisesti hengiltä.
Pidän itse erikoisesti tästä kohdasta, koska se antaa myös
omien vanhempiensa uhreiksi tulleille vanhemmille oikeutta, noille onnettomille,
joiden syyksi ja viaksi niin usein nykyään luetaan lasten vaikeudet.
5) Molemminpuolisuuden tila joka sisältää neljä
edellä mainittua pitkäaikaisesti vaikuttavaa suhderakennetta
historiallisessa pitkittäisleikkauksessa käsittäen lisäksi
ennen kaikkea (perhe)järjestelmän tässä ja nyt-tilanteen,
silmänräpäyksellisen suhderakennelman, jonka Stierlin näkee
lähinnä valtadynamiikkana, negatiivisessa tapauksessa valtataisteluna,
jonka äärimuoto on nimeltään pahanlaatuinen takertuma,
jolloin osapuolet ovat kuin liikkumattomassa nyrkkeilyottelun sidonnassa.
Yksilö on kenttä
Vaikka Stierlin näkeekin näissä viidessä päänäkökohdassa
samankaltaisuutta psykoanalyyttisten näkökohtien - dynaamisen,
ekonomisen, geneettisen, kehityspsykologisen, topografisen ja adaptiivisen
(kts. Veikko Tähkä: Psykoterapian
perusteet) kanssa, painottaa hän perheterapian olevan uusi paradigma;
peruskäsite (= ei yksilö vaan suhdeverkosto), eikä vain
yksinkertaisesti uusi terapiamuunnelma. Kärjistäenhän tämä
on sanottu, mutta sopiihan se perheterapian puffaukseksi sen eri muotojen
ollessa nykyään noususuunnassa ja todella tuodessa uusia näkökohtia,
variaabeleita, moniulotteisuutta ja voimien systeemien malleja loputtomine
feedbackeineen syyn ja seurauksen loputonta toisiinsa vaikuttamista, järjestelmiä
ala- ja yläjärjestelmineen, joka tervetulleesti murentaa biologispohjaista
syyn ja seurauksen yksiulotteista etsintää.
Stierlinin teoria voitaisiin katsoa tässä suhteessa "puolivälin
teoriaksi" (loppuun vietyjä pyrkimyksiä avoimiin järjestelmiin
en ole vielä perheterapeuttisissa teoretisoinneissa nähnytkään)
sen tuodessa selvästi formuloituna jo perusrungossaan historiallisen
ulottuvuuden ja laajuuden puhumalla useista sukupolvista seka puhuu yksilöstä
osana menneitä ja tulevia järjestelmiä mainiten myös
Hegelin sanoin "liukuvista käsitteista" perheterapian kentän
ajallisten vaihteluiden nostaessa esiin uusia voimavektoreita ja muuttaessa
käsitteitä ja kenttää.
Toisaalta ei hän aukaise teoriaansa joka suunnalle rajatta purkautuvaksi
kentäksi sen enempää intra- kuin interpsyykkiseen, avaruudelliseen
ja ajalliseen suuntaankaan. Siinä määrin "hengittävä"
hänen teoreettinen verkostonsa kuitenkin on, että olen katsonut
aiheelliseksi selvittää sitä näinkin pitkälti,
eritoten kun myös hänen vaikutuksensa on todennäköisesti
myös Suomessa hiljalleen leviämään päin perheterapian
yleisen nousun ohella. Katso myös saman kustantajan saman Prisma-sarjan
"Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia" ss. 169-172 Stierlinin
esittelya.
Markku Siivola