Tehdäänpä temput:

Ihminen eivät halua totuutta vaan tukea ja tyydytystä. Terapeutit tarvitsevat pelastuneita menetelmistään todistamaan. Terapiaprosessin YYA yhteistä vihollista; todellisuutta, vastaan on tarpeellinen. Monta on katuojista nostettu pienseurakuntienkin polvirukouksin. Ihmisyys elää menetelmienkin puserruksessa.

Vasaran väri

Pallon paine nousee puserruspaikasta riippumatta. Ylipaine poistuu reiän paikasta riippumatta. Päänsärkyyn auttavat psykoterapia, hypnoosi, lääkkeet, akupunktio, homeopatia, kaularangan manipulaatio, woodoo, kasvis- ja henkiparannus.

Vallankin psykoterapian muodot ovat samanarvoisia maasta ja kansasta riippumatta. Teho ei johdu niinkään menetelmästä kuin auttajan persoonasta. Kenellä on naulavaiva tarvitsee terapian vasaraa, ken on kierteellä hyötyy ruuvimeisselistä. Kokenut terapeutti vaihtaa työkaluja kyselemättä, mikä oppisuunta minkin työkalun on kouraansa pysyvästi liimannut ja julistanut yksinoikeudekseen. Hän ei enää terapeutiksi itseään mielläkään, vaikka "Kippeitä parannettaan"-kylttiinsä vielä viralliset ammattinimikkeensä kaivertamaan joutuukin.

Onhan monilla terapiasuunnilla toisaalta tarjota kovinkin monenlaista menetelmää: saisiko olla sininen vasara, punainen vasara, keltainen vasara... Vasaristit ruuvimeisselin nähdessänsä tokaisevat kuin entinen isäntä ojanvarteen sylkäisten lentokoneen nähdessään: Ei tommosta ookkaan! Ruuvimeisselistit tästä tietysti hermostuvat ja sodankäynnin jälkeen pannaan sitten heikomman kirjat roviolle: saavat tyytyä pienkustantajiin ja pehmeisiin kansiin jos eivät monistetasolle asti vajoa.

Vaan silti huuhtoutuu ajan merestä rantaan yhä uusia menetelmiä, omaan aikaansa sopivia, oman aikansa lapsia. Tänä aikakautena tässä maassa ei järkevä terapeutti saa henkiä manata, logoterapoida tai eksistenssianalysoida, pohtia inkarnaatiotraumoja, avata henkiparannuksesta kertovaa kirjaa. Vain vaivoin säilyy maine jos kiinnostuu Itkevästä Pesäpuusta ja syntymätraumoja kaivelevasta primaaliterapiasta, LSD- tai hahmoterapiasta. Aika-akselilla on luvallista peruuttaa vain syntymän jälkeiseen aikaan, ei itse syntymään tai sitä edeltävään sikiöaikaan tai peräti edellisten elämien pohdintaan, vaikka monasti joka ainoan edellämainitun oppisuunnan spekulaatiot perustuvat yhtä mystisille ja perustelemattomille aivoituksille.

Aikakautemme sallii arvostetun terapeutin valita vain kahdesta ideologisesti turvallisesta menetelmäryhmästä: yksilö- ja perheterapiasta. Yhteiskunnan epäkohtiin kurkottajat alkavat jo haista poliitikoille ja luopioille. Käyttäytymisterapeutit ovat kyllä saaneet jalkaansa arvovallan ovenrakoon hekin.

R.D. Laingin lausahdus tuntuu ensilukemalla lähinnä vitsiltä:

Suorastaan kaikki yksilön irrationaaliset piirteet saavat rationaalisen selityksen, kun ne asetetaan henkilön alkuperäiseen perheympäristöön. Tällöin alkaa perhe kokonaisuudessaan näyttää irrationaaliselta... Saako perheen irrationaalisuus rationaalisen selityksen sijoitettuna omaan ympäristöönsä? Ja niin edelleen... Lopulta saavutaan näiden laajenevien ympäristöjen kautta kaikkien sosiaalisten ympäristöjen ympäristöön, koko maailman systeemiin. Tämä tuntuu jo varsin irrationaaliselta, mutta voi saada rationaalisen selityksen jossakin ympäristön ympäristössä, josta meillä on vain kaukainen aavistus.

Ken ei tätä ajatusrataa ole ajatellut loppuun (loputtomuuteen), sillä ns. tökkii. Käytännön rajoituksista johtuen ei vastaanotolle voi toki koko yhteiskuntaa tai universumia raahata, vaikka monen terapeutin sormissa syyhy käykin. Perhepragmaatikot parhaansa tehden sentään laukkaavat innoissaan pitkin kenttiä onnistuen aivan käytännössäkin hämmentelemään jopa toiselle sadalle nousevia sukulaisten ja tuttavien muodostamia ihmisverkostoja yksilöterapeuttien tyytyessä lähinnä nojatuolistaan laatimaan opillisia maailmanpelastussuunnitelmiaan.

New Yorkissa toimivan Ackerman Institute for Family Therapy'n talliin kuuluvan Lynn Hoffmannin ja suomalaisen psykiatrin Ben Furmanin kirjoista näkyy hyvin eräs perheterapioille yhteinen ominaispiirre: temput. Perheterapioita voidaankin halventavasti kutsua tempputerapioiksi. Lukemattomia ovat hämmästyttävät kuvaukset - niin myös Hoffmanin ja Furmanin kirjoissa - perheterapeuttien loputtoman kekseliäistä "juonimisista" heidän tunkeutuessaan kiilan tavoin perheen muodostamaan systeemiin ja singotessaan sen tuhoavalta radaltaan uuteen suuntaan.

Tekniikat vaihtelevat sangen paljon aktiivista passiiviseen, sooloilusta tiimityöskentelyyn, silmäkkäin oloon tai peiliseinän takaa tarkkailuun. Yksi näkee perheessä kyberneettisen; homeostaattisen, aina samaan tasapainoon pyrkivän systeemin, toinen uskoo enemmän perheen jatkuvaan evolutionaariseen kehitykseen ja mahdollisuuteen kokea äkkinäisiä kehitysmuutoksia, kolmas uppoutuu useamman sukupolven historiaan, neljäs painottaa vain nykyhetkeä, viides korostaa sataprosenttisen spontaanisuuden tärkeyttä, kuudes laatii perhe- ja avioparityypitysoppeja, seitsemäs haluaa tavata perheenjäsenet vain yhdessä, kahdeksas vain erikseen ja niin edelleen. - Mutta yhtä kaikki on kyse tempuista, eikä niinkään vallankin psykoanalyysiin pohjautuvien yksilöterapioiden vaatimasta yksilötason oivalluksesta todellisen muutoksen kriteerinä. Perhe ei läheskään aina tiedä, eikä monen perheterapeutin mielestä edes tarvitse tietää, "mikä siihen kolahti".

Perheterapian temppuluonne vetää erityisesti teknikkosieluja sitä harjoittamaan, ja karmeimmillaan se onkin mitä tökeröintä perheen sisäisiin suhteisiin vastuuntunnottomilla tölväyksillä puuttumista. Tällainen terapeutti näkee perheen lähinnä mielenkiintoisena eläinkokeena: kattotaas miten noi rotat nyt häkissään juoksee kun tohon sohasee!

Parhaimmillaan on temppu tarkoin valittu pisto oirevyyhden kriittiseen pisteeseen, josta näin lähtee kasvuun positiivisten muutosten lumivyöry perheenjäsenissä piilevien kasvumahdollisuuksien vapautuessa. Tässä suhteessa perheterapia on luonteeltaan karismaattista; intuitiiviset ihmeidentekijät ovat osoittaneet ihmissuhdeverkostossa itsessään piilevän voiman. Ihmeiltä tällaiset interventiot näyttävät tietysti vain niiden mielestä, jotka eivät itse löydä ihmissuhdeverkkojen kriittisiä pisteitä, mutta potevat kuitenkin tarvetta löytää Mestari, jonka jalkojen juureen polvistua. Hiukan tätä makua on Hoffmannin kirjan kääntäjässä Kaarina Kyyrösessä, joka perheterapiakirjallisuuden kääntämisen ohella on kirjoittanut omankin teoksensa "Perhe kasvaa ja kehittyy kriisiensä kautta (1983)".

Psykoanalyyttispohjaisen yksilöterapian deterministisestä näkökulmasta "ei tommosta ookkaan". Moni yksilöterapeutti on etukäteen päättänyt (eli ideologia hänen puolestaan), että muuttuminen on mahdollista vain sinnikkään puurtamisen kautta. Eivätkä Pyhät Kirjatkaan kerro lentokoneista. Freudin saavuttama karisma toisaalta kyllä vastaa sataa ryhmäterapeuttia. Nekin yksilöterapeutit, jotka tapaavat jatkuvasti potkiskella perheterapeutteja, suovat hänessä itsellensä Suurta Johtajaa. Oulukaan ei heitä ilman ole jäänyt.

Perheterapia tuntuu vetävän puoleensa ekstrovertteja, induktiivisia, assosiaatiorikkaita pragmaatikkoja; toiminnantarpeisia ihmisiä, jotka muovaavat teoriaansa yksittäisten kokemustensa kautta. - Yksilöterapeutteihin kasaantuu enemmän loogikkoja, syy/seuraussuhteita hakevia deduktiivisilla raiteilla höyryäviä sivuilleen vilkuilemattomia tyyppejä; yleistä teoriaa yksittäisiin hoitoihinsa tiukemmin soveltavia, syvyyssuuntaan kapeasti pyrkiviä, pahimmillaan kuin Speden mukiinmenevä mies, jolta jäi vain korvat näkyviin - joka kunnon analyytikon pilakuvaan kuuluukin: kuuntelee vaan ei mitään sano. - Perheterapian päällekäyvään herhiläisfilosofiaan ei tällainen passiivisenmakuinen "terapeuttinen abstinenssi" lainkaan sovi. Sen kenttä jää luonteensa vuoksi näin ollen rajoiltaan paljon epämääräisemmäksi kuin Freudia enemmän tai vähemmän lähellä olevat opilliset myöhemmät aluevaltaukset, joiden tontinrajoista piittaamattomat savustetaan äkäisesti ulos.

Hoffman ja Furman kuuluvat perheterapian ideologisesti hengittävämpään siipeen systeemiteoreettisilla näkemyksillään syiden ja seurausten loputtomasta, rajattomasta verkostosta. Vaikka he jossain määrin viitekehyksiään rakastavatkin, löytyy heidän menetelmäpakistaan suhteellisen monenlaista vempainta, ja heistä itsestään menetelmien suhteellisuudentajua sentään niin paljon, etten heti saa suljetun paikan kammoa heitä lukiessani. Hilpeätä oli hiljan Suomen Lääkärilehdestä lukea, kuinka Furman pöllytti kiinteätä pistettä kaipaavaa kolleegaansa, joka selvästikään ei edes tajunnut, mistä Furman puhui: "taskuvaras näkee toisista ihmisistä vain taskut".

Hoffmanin teos on hyvä kokonaiskuva, läpileikkaus perheterapian eri menetelmistä ja kansainvälisestä historiasta täynnänsä tuttuja ja tuntemattomia nimiä, paikkoja, vuosilukuja ja tietysti niitä edellämainittuja fantastisia terapiatarinoita. Hän korottaa virtuoosimaisena hypnotisoijana tunnetun terapeutin Milton H. Ericksonin ja kulttuuriantropologi Gregory Batesonin, evoluutiota, epistemologiaa, skitsofreenikkoja ja delfiinejäkin tutkineen todellisen monitoimimiehen, perheterapian kahdeksi johtavaksi neroksi.

Furmanin kirja on huomattavasti suppeampi, vähemmän teoretisoiva, jutustelevammin kirjoitettu. Hänen pääkäsitteensä on lyhytterapia, jolla hän tarkoittaa ongelmakeskeisiä systeemiteoreettiselle viitekehykselle pohjautuvia lyhytaikaisia terapioita, joiden tarkoituksena on käynnistää varsinaisen terapian ulkopuolella tapahtuva muutosprosessi. Hänen terapiakytkentänsä ovat kuitenkin huomattavan laajat ulottuen vallankin Zen-buddhalaisuuteen; menetelmille nauravaan menetelmään.

Näin ollen ei ihmetytä, että hänelle mieluisin perheterapeutti on Milton H. Erickson, jonka tekstit ovat minuakin jo pari vuosikymmentä sitten ihastuttaneet - yksi niitä, joiden työtä ei voi jäljitellä millään menetelmällä, koska menetelmä vaihtuu tapauksen mukaan: tapaus luo menetelmän eikä menetelmä kahlehdi tapausta omaan ennalta määrättyyn uomaansa. Furman ei itsekään ole koskaan suostunut asettautumaan yksiin suitsiin. Hän on aina ollut virkistävä ilmiö suomalaisen virallisen psykiatrian janottavilla aavikoilla.