Jos psykologian apulaisprofessori ja Oulun yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksen johtaja, FT Timo Järvilehto pitää mielipidettäni opettamastaan, kehittämästään ja nimeämästään systeemisestä psykologiasta potaskana, toteutamme kummatkin hänen näkemyksensä totuuden suhteellisuudesta, onhan huonokin hyvää vielä huonommalle, ja teoriat oikeita vain tarkoitukseen joihin ne on luotu. Totuutemme ovat ympäristövuorovaikutuksia itsemme kanssa. Ominaisuuksia; noita kiinteän näkökulman kivettyneitä harhakuvia ja niistä vedettyjä syy-seuraussuhteita ei olekaan, vaan vain suhteita, joten päättäkööt lukijat omista suhtautumisistaan meihin. Ennen luiskahtamista supersuhteellisuuden haaleaan mitäänsanomattomuuteen, väitettäköön kuitenkin jyrkästi Järvilehdon haluavan muodostaa ympäristönsä kanssa kokonaisuuden, josta ei erotu itse eikä ympäristö.
   

Näinhän asia on: ei ole objektia eikä sitä havainnoivaa subjektia. Tähän päätyi myös kovan luokan tajuntafilosofi Matti Bergström (Aivojen fysiologiasta ja psyykestä 1979, Vihreä teoria 1984), jonka rakastumista aivoihin Järvilehto sivistyneesti ylenkatsoo todeten ettei subjekti sijaitse kehossa, vaan sosiaalisen järjestelmän suhteissa, jotka toteutuvat tiettyjen kehojen kautta, ja tässä yhteydessä saa potkaistua psykoanalyysia (sisäiset voimat subjektina saavat aikaan objektina olevaan ympäristöön muutoksia) ja behaviorismia (ärsykkeet subjektina vaikuttavat objektina olevaan ihmiseen) sekä surkuteltua nykypsykologian tuhoisan näivettävää vieroittautumista länsimaisen filosofian tissistä. Filosofian ankanpoika voi pahoin ruumiillistuneen ajattelun saastuttamassa psykologien poikueessa.

Selvimmin ovat kuitenkin itämaiset filosofiat ilmaisseet Järvilehdon hamuilemat asiat, mutta niiden tähdentämä ymmärrys välittömän kokemuksen kautta ei kuulu Järvilehdon varusteisiin hänen lähestyessään mysteeriä näköä haittaavan analyyttisen kilven suojissa. Hän hylkää nykyhetken ajattomuuden kouristuksenomaiseen kehityspsykologiseen väitteeseen ettei koskaan voi ymmärtää mitään teorioita ja käsityksiä ihmisestä ilman kehityksen kaivelua universumin syntyyn saakka. Hän kumartaa pragmatismin ja rationalismin suurille mestareille Spinozalle, George Herbert Meadille ja John Deweylle.

Järvilehdon kaikki tiet vievät ympäristöön. Vain yhteistoiminnan kautta voi ihminen yksilöityä, ja tulla tietoiseksi itsestään, joka on sekin yksilö-ympäristö-järjestelmän piirre; yhteistä tietämistä, toistensa jatkuvaa määrittämistä, ei yksilön aistitoimintaa. Toiminnan tuote ei ole sen tulos, vaan vain osoitus tuloksesta, joka taas on taitekohta uuteen toimintaan, ja jos toiminta estetään, se hajaantuu, jota aggressio juuri on. Somaattisen ja psyykkisen näennäinen ero, psykosomatiikkakäsitteen vajavuus, häiriön riippuvuus sen määrittelijästä, kaikki ne ovat aivan terveellisiä osittumisesta kohti kokonaisuutta tähtääviä ajatuskulkuja, joista jopa terveysalan ammattilainen saattaisi hyötyä jos ne käsittäisi.
 

Aikaa ja avaruutta vain ja pelkästään tajunnan ominaisuuksina hän ei tavoita. Virtuaalitodellisuutta ja Internet-ilmiöitä haukotuttavan tavanomaisesti vastustaessaan hän jakaa todellisuuden jyrkästi todelliseen todellisuuteen ja virtuaalitodellisuuteen. Ajan ongelman edessä perustelut heikkenevät edelleen: ajatonta tässä-ja-nyt hetkeä ei voi olla koska liike loppuisi, valo ei etenisi eikä mitään tapahtuisi, joten nyt-hetkellä on oltava kesto, jota Järvilehdon rakennelma muistista psyykkisenä toimintana tarvitsee. Muisti puolestaan on ihminen-ympäristö-järjestelmän yhteistoimintaa, kuinkas muuten. Ja koska tunteetkin ovat psyykkistä toimintaa niin tunteet ovat ... ihminen-ympäristö-järjestelmän yhteistoimintaa, arvasitte varmaan.

Suurimman määrän sivuja saa hänen ideansa opetuksen uudistamisesta: nykyinen auktoriteetti- ja pakkojärjestelmä nurin, samoin arvosanat, ylioppilastutkinto, kiinteät kouluajat, luokat, koulukokeet ja ikäsidonnaisuus. Numerot opintoprofiileiksi, opettajasta kasvatusalan yleisasiantuntija ja aineopetuksesta maailmankatsomustieto. Ja koulusta tieto- ja taitokeskus. — Hyvälle idealle ei vain löydy nykyisen evoluution asteella toteuttajia.
 

Kaiken suhteellistaminen ei kumpua Järvilehdon välittömistä kokemuksista ollen lihaksi muuttumattomasta ajatusketjusta punottu, ja ympäristö on se kiinteä maailmantappi, jonka rajaamaa ympyränkaarta hän ketjunsa päässä kiertää.

Hän kritisoi muita vähemmän kuin ennen (Missä sielu sijaitsee? Pohjoinen 1987) päästen ottamasta kantaa uskonnonfilosofisiin ja muihin tieteellistä näkökulmaa häiritseviin kysymyksiin. Se tekee hänen teoksensa pelkistetyn ohueksi, yksilö-ympäristö-idean venyttämiseksi maailman kaikkien ilmiöiden ylle. Nuo ääripäät eivät sula yhteen, kuten eivät psykoanalyysin Eros ja Thanatos, vaan jäävät pysyvästi erilleen. Hänelle ihminen ja ympäristö ovat yhteistoimintaa, ei yhtä, ja niin jää rationaalinen pikku-ukko ihmettelemään maailmaa Järvilehdonkin silmien takaa.

Opiskelijoilleen hän kuivahkossa abstraktisuudessaankin antaa kauaskantoisempia eväitä kuin yliopistojen käytävillä yleisesti tavattava tutkimusunessaan kävelevä standardiprofessorilaji.