Paul Brunton:

Kauan on ollut härkä minulta, härkäpaimenelta, hukassa, sillä olin tehnyt väkivaltaa sisäiselle luonnolleni, pettävät aistini johtaneet minut tieltä. Taistelen sen kanssa yhä.

En ole aikaisemmin kirjoittanut Paul Bruntonista, vaikka hänen kirjoistaan on neljä ilmestynyt hyllyyni lahjoituksina ja kritiikkikappaleina, viimeinen, jo vuonna 1937 englanniksi julkaistu Himalajan erakko, filosofinen matkapäiväkirja, nyt Kalevalta. Samantyylisiä matkakertomuksia ovat myös omistamani "Egyptin salaisuuksien jäljillä" ja "Salaista Intiaa etsimässä". "Totuuden jäljillä" on puolestaan puhdas elämänfilosofinen teos.

Kirjoittamistani on aina pidätellyt epätietoisuuteni hänestä. En ole pystynyt ottamaan selvästi kantaa mitä hän oikein edustaa: hengellä pistettyä hurmostilassa hurisijaa vai todellisuuden hyvin pitkälle kohdannutta ihmistä. Hänen teksteissään on aina ollut pirauksen verran liikaa korkeauskonnollista kieltä, joka kielii useimmiten tarpeesta ja kuvitelmasta pystyä leikkaamaan itsestään silmänkääntötempulla paha pois ja elää hyvyysrampana ihmispuolena, keppinä, jossa on vain yksi pää. En ole myöskään aivan vakuuttunut siitä että arkkienkeleiden luku on juuri neljä, vaikka tuon Bruntonin tiedon vertauskuvana ottaisikin. Vaan tästäkään huolimatta hänessä ei ole henkistä hihhulismia ja sielujen kaappaamisen tarvetta, vaan hänen järkensä istuu aina hänen persoonallisuutensa keinulaudan toisessa päässä intuitiota tasapainottamassa.

En ole voinut kieltää sitä seesteistä oloa minkä hänen kirjojensa lukeminen on minuun aina tuokioksi jättänyt. Ja sanojen takana mutkitteleva kaiken läpäisevä punainen lanka kävi minulle yhä ilmeisemmäksi sen ihmisverkon kautta johon hänkin kuului.

Kirkkoherra Voitto Viro on kääntänyt näistä neljästä kolme. Häneen tutustuin yli kaksikymmentä vuotta sitten kun hän rohkeasti tarjosi Lauttasaaren seurakunnan piruntorjuntabunkkerissa kokoustilat meille, monen kirkonmiehen kannalta katsoen perkeleen edustajille, parapsyykkisistä ilmiöistä ja rajatiedon alueista kiinnostuneille. Viron totuudellisuuden tarve oli aivan toista luokkaa kuin muiden tapaamieni pyhyyteensä tai leipäänsä hukkuneiden kirkonmiesten. Viroon oli Brunton tehnyt syvän vaikutuksen niin kirjojensa kuin Viron fyysisen tapaamisen kautta.

Hätkähdin nähdessäni ketä Paul Brunton, idän maiden gurulaumoja läpiselaillut, oli vuorostaan pitänyt merkittävimpänä tapaamanaan ihmisenä: Sri Ramana Maharshia (jolla ei ole mitään tekemistä TM:n Maharishin kanssa). Olin tutustunut Ramana Maharshiin kahden saamani kritiikkikirjan kautta: luvussa Helmen Sanden (toim.) kirjassa "Intian yogien ja viisaiden parissa" sekä Arthur Osbornen teoksessa "Ramana Maharshin opetuksia" (Tammi 1980). Yhtä voimakkaasti olen nähnyt punaisen langan hehkun Krishnamurtin teksteissä. Heidän tekstinsä on useimmille kuitenkin liian yksinkertaista, sillä ihmiset haluavat juonta, ajatuskehittelyjä, loogisia argumentteja, johtajaa jota seurata, neuvoja henkisen kehityksen tiestä. Mutta

tai T.S. Eliotin tapaan

Muiden suurten ja pienten gurujen tekstit, jopa Bruntoninkin, ovat aina tuntuneet enemmän tai vähemmän muoto- ja traditiosidonnaisilta näihin herroihin verrattuna. Bruntonin ja Ramana Maharshin kohtaaminen sekä Bruntonia järisyttäneet sisäiset kokemukset tuon miehen läheisyydessä päättävät vaikuttavasti kirjan "Salaista Intiaa etsimässä".

Bruntonin ikävuosien 37-54 välillä julkaistusta 13 kirjasta on Karisto käännättänyt suomeksi kahdeksan. Tunnen hyödyttömäksi kertoa niistä loogisemmin. Mutta analyytikkomielinen voisi esimerkiksi tilastoida "rakkaus"-sanan esiintymistiheydet hänen tuotantonsa läpi korreloituna hänen ikäänsä. Jos tällä tietokoneellani olisi hänen tekstinsä elektronisessa muodossa, tekisin sen tietysti heti itse.

Punainen lanka kulkee näiden ihmisten, ja monien muidenkin tapaamieni elämän matkalaisten erilaisten persoonallisuuksien läpi, milloin selvemmin, milloin heikommin persoonallisuuden sumujen läpi häämöttäen. Eritoten haluan mainita vanhan viisaan ystäväni, Voitto Viron arvostajan ja Krishnamurtin tuntijan, silloin tällöin kritiikeissäni mainitsemani todellisen opettajani, rakkaan kotiguruni, täältä jo yksitoista vuotta sitten pois lähteneen vanhan taiteilijan, ihmisten kuuntelijan, jolle he kertoilivat pienistä jumalistaan tuntematta hänen suurta jumalaansa. Hän kertoi punaisesta langasta omalla tavallaan:

"Bruntonin jengi" on nähnyt sen, kukin yksilö omalla tavallaan, mikä arkitohinassa meiltä lipsahtaa käsistä, kun "halu saavuttaa ja pelko menetyksestä polttavat kuin tuli; aatteet oikeasta ja väärästä työntyvät esiin kuin taistelurintama". Härän villi tahto on vahva ja matka omaan itseen pitkä "itsekehityksen" hyödyttömiltä harharetkiltä jumalaa puolustamasta ja jumalaa vastaan sotimasta, Bruntonin ja kumppaneiden polkuja risteilemään, ehkä vihdoin jopa palaamaan vanhan viisaan ystäväni tavoin kohtalonsa kurpitsapulloa kantaen ja rajoitustensa sauvaan nojaten fyysisen maailman markkinoille viinijuoppojen ja teurastajien pariin.

(kts myös Brunton: Ajatuksia etsijän tiellä)