Christiane Sanderson: Seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen hoito. Suom Tarja Haikara. Puijo 1992.

Insesti ja lasten muu seksuaalinen hyväksikäyttö on tulenarkuutensa vuoksi asia, jonka yleisyyttä ei voi ilmeisesti koskaan saada lähimainkaan selville. Niinpä arviot ovat vaihdelleet 0.0001 prosentista 38 prosenttiin. Sitten Freudin aikojen ovat keskimääräiset prosenttiarviot olleet nousussa, ja kadonneen insestin metsästys alkaa olla jo melkein kansanliikkeen luokkaa.

Psykoanalyyttiseen ajattelutapaan rajoittuvia seksuaalisen hyväksikäytön malleja on esitellyt Stina Sundholm (Insesti. Gaudeamus 1989). Konrad Stettbacherin markkinoima erittäin intensiivinen primaariterapia ei liene ole vielä Sveitsistä tänne ehtinyt (Kärsimyksen mielekkyys. WSOY 1992). Stettbacherin kirjan esittelypuheessa riehuu yhä kipeämmän tuntuisena tunnettu Alice Miller, ent. psykoanalyytikko, nyk. luopio (jonka suomennettuja teoksia on Lahjakkaan lapsen tragedia, Alussa oli kasvatus, Älä huomaa) niin raiskaajia kuin hänet pettänyttä Papa Psykoanalyysiä vastaan. Hänen vihansa kohteita vihataan yleisestikin paljon, joka seikka selittänee hänen suosiotaan.

Christiane Sandersonin teos on näitä laajempi yleiskatsaus niin teoriaan kuin käytäntöön. Sanderson määrittelee insestin perheensisäiseksi, seksuaalisen hyväksikäytön paljon laajemmaksi ilmiöksi, johon mahtuu paljon muitakin muotoja kuin yhdyntä, jopa puhtaasti psyykkisiäkin. Hyväksikäyttäjiä voivat olla naapurit, nuoriso-ohjaajat, terapeutit, opettajat, lapsipornosta taloudellisesti hyötyvät, melkein kuka tahansa.

Teoreettisista malleista on Sanderson mieltynyt eniten Finkelhorin neliehtomalliin, joka on synteesiyritys uhria, hyväksikäyttäjää ja perhettä, sosiaalisia ja kulttuuritekijöitä tarkastelevista malleista. Sen mukaan on neljän ehdon täytyttävä ennenkuin hyväksikäyttö alkaa: hyväksikäyttäjällä on oltava jokin motiivi hyväksikäyttöön, hyväksikäyttäjän täytyy pystyä voittamaan sisäiset estonsa sekä ulkoiset esteet, tietysti myös kohteensa vastustus. Malli on tietysti paljon yksityiskohtaisempi. Sandersonin toiveikas utopia paistaa hiukan hänen varovaisuutensa läpi hänen todetessaan mallin olevan vielä "kehittelyn asteella ja käytännössä testaamaton".

Sandersonin kirjasta paistaa perehtyneisyys. Hän on pystynyt esittelemään tasapuolisen selkeästi tunnetuimmat teoreettiset mallit (psykoanalyyttinen, perhedynaaminen, kognitiivinen, behavioristinen, feministinen) ja hoitomuodot (joissa vaikutteita psykodynaamisten teorioiden lisäksi myös hahmoterapiasta, transaktioanalyysistä, psykodraamasta, taide-, musiikki- ja tanssiterapiasta) ja tarkastelemaan niiden etujen lisäksi niiden puutteita. Ryhmäterapiat, alaryhmänä itsehoidolliset tukiryhmät saavat oman lukunsa.

Takakansimainos näkee uhrit kirjan pääryhmänä, hehän ovat laajempi kohderyhmä kuin terapeutit, joille Sanderson kirjansa suuntaa. Hyväksikäytön kohteeksi joutuneet ja heidän omaisensa voivat kirjasta parhaassa tapauksessa toki huomata kuinka ketä tahansa (uhria, hänen omaisiaan, yhteiskuntaa) voidaan syyttää vakuuttavalta kuulostavin perustein. Tämä puolestaan saattaa johtaa hedelmälliseen havaintoon kuinka kaikki ovat omalla tavallaan kietoutuneet yhteisen syyllisyyden verkkoon, jolloin syyttäminen ei auta, vaan ymmärtäminen, ja tämähän on kaiken paranemisen alku. Eniten voivat kirjasta kuitenkin hyötyä eri suuntien terapeutit - muutkin kuin ammattimaista terapiaa harjoittavat - hakiessaan omalle persoonallisuudelleen sopivia auttamistapoja.