Timo Järvilehto: Missä sielu sijaitsee. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1987.

Sielunjahtaajien päätyypeistä ensimmäinen on pistetty materialisti, joka näkee toiveunia selvistä, objektiivisista "aivokeskuksista", joihin pääsisi suoraan yhdistämään psyykkiset tapahtumat. Neuvostoliittolainen sielunjahti tapaa olla tämän linjan surkeinta katseltavaa, sen kun pitää ensin huutaa joka ilmansuuntaan Marxin, Leninin ja Engelsin nimeä ja syvimpänä tutkimusmotiivinaan vahvistaa luonnontieteiden "horjumattomia materialistisia periaatteita".

Idän mystiikalla aivopestyt länsimaiset osapäivägurut pystyvät miettimään sielun olemusta parhaiten kalju- tai rättipäisenä esikaupunkibetoniashraminsa suitsukkeenkatkussa. Toinen muunnelma istuu parapsykologisissa seuroissa erilaisten Krishnojen nimiä huokuen. Nämä lajit eivät pääse kipuamaan tiedemiesasteelle.

Yliopistoissa esiintyvä laji on etupäässä kristinuskoista tyrkytellen Hänen ihmeellisiä luomistöitään siinä, missä arkkimaterialisti näkee sattuman leikkiä ja tietokoneperiaatteilla toimivia elollisia robotteja, joiden sielu heijastaa yhteiskunnallista todellisuutta eikä päinvastoin.

Niin fysiologisesta psykologiasta ja neuropsykologiasta kiinnostunut kuin Oulun yliopiston apulaisprofessori Timo Järvilehto onkin, ei se auta häntä käytännössä irtautumaan ankkuroitumisestaan havaintomaailman näennäisobjektiivisuudesta, vaan hän etenee tiukasti analyyttisen tiedon suitsissa - joka onkin ainoa tiedemiehelle tieteen tradition mukaisesti hyväksyttävä tapa. Hän surkuttelee "taikauskoisia tulkintoja aina jumalan johdatukseen saakka" ja näkee LSD:n tuottamat tilat "häiriötiloina, joissa tavanomaisetkin ympäristön piirteet koetaan haamuina ja hallusinaatioina". Psyykkinen toiminta on hänelle sekundääriä; ympäristövaikutuksen tuotosta, joka lepää hermostollisella "perustalla". Hän kuitenkin kurottelee pois ensimmäisen ryhmän arkkikapeudesta; ei enää etsi psyykeä aivokeskuksista. Jopa aivan myytiksi asti päässyttä aivopuoliskoerojen tutkimusta hän kritisoi, onhan siinä aivojen kokonaisuus jo jaettu kahtia. Eikä hän pysähdy edes aivoihin, vaan levittää psyyken ympäristön ja organismin vuorovaikutukseksi.

Hän seisoo saman psyykkisten ja neurofysiologisten ilmiöitten silloittamattomuuden edessä kuin toinen suomalainen tajuisuuden pohtija Matti Bergström. Bergströmin hervottoman hillittömiin silloitusyrityksiin ei hän sentään käy vaan soittelee enemmän sordiinolla. Kun hän ei voi löytää omaa ratkaisuaan idealismista (sielu on muuta kuin ruumis) eikä materialismista (sielu ei ole muuta kuin ruumis), hylkää hän tajunnan ja organismin eri osien yhteyksien vertailun ja siirtyy organismin kokonaistoiminnan ja psyykkisen toiminnan yhteyksien tarkasteluun evoluutiota, yksilökehitystä sekä tajunnan ja hermoston mikroilmiöiden yhteyksien neurofysiologisia tutkimustuloksia esitellen.

Keppihevosekseen hän on valinnut psyykkisen toiminnan näkemisen yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena, jossa tavoitteellisuus ja takaisinkytkentä ovat avainasemissa hänen pyrkiessään ymmärtämään hermostoa toiminnallisena, ja selittämään tajuntaa organismin kokonaistoiminnasta käsin. Tältä näkökulmalta hän käy myös aggression kimppuun huomauttaen aggressiotutkimuksen jo lähtökohdiltaan olevan väärän, jos kiinnitetään huomiota muotoon; aggressioon, eikä tavoitteisiin, jotka saattavat olla totaalisti erilaisia vaikka samankaltaisen toimintamuodon aiheuttavatkin.

Hän kaipaa tieteidenvälistä integraatiota, joka ei hänen mukaansa suju ottamalla lähtökohdaksi jokin eri tieteiden yhteisesti käyttämä käsite, koska tuota samaa käsitettä käyttävät tieteet eri lailla. Hän suosittelee integraatioyrityksen pohjaksi "kunkin tieteen tutkimuskohteen ominaispiirteiden analyysiä". Tavoite on sinänsä kaunis, vaan keinoista kiistellään, aina ja kaikkialla. Hän tekee saman kuin kaikki muutkin integraatioon pyrkivät: tarjoaa omia vakiomausteitaan: tavoitteita, yhteiskunnallisia, biologisia ja ekologisia tekijöitä. Sehän ei viimeisten vuosituhansien kokemusten valossa vetele, muut ovat näet heti sitä mieltä, että parempi olisi kuitenkin käyttää heidän mielianalyysejään...

Järvilehdolla ei ole mitään annettavaa elämystasolla, taiteellisella tasolla, mutta hänen päämääränsä onkin antaa lukijoille "konkreettista tutkimustyötä hedelmällisesti ohjaava johdonmukainen ajattelutapa", joka ei kapeudessaan tule kuitenkaan johtamaan hänen toivomaansa tulokseen psykologian teorianmuodostuksen edistäjänä. Hän kiertää aina takaisin samaan ohueen punaiseen lankaansa: psyykkisen toiminnan näkemiseen organismin ja sen ympäristön tavoitteellisena vuorovaikutuksena. Hän huitaisee syrjään psykologian monimuotoisuuden ja yrittää syöttää sille kauroja vain omasta pilttuustaan menemällä niinkin pitkälle, että väittää: "Psykologia, joka ei ole ottanut selvää kantaa sielun ja ruumiin suhteeseen, tuskin pystyy ymmärtämään mitään muutakaan".

Tämä on yksioikoisen oikeaopillinen väite, jota kirjan muu teksti vahvistaa näyttäen kuinka lujasti Järvilehto keppihevosensa selässä istuu. Hän on tässä saman vanhan virvatulen jahdissa: kulkemassa tieteen tutkimustulosten syytämien loputtomien asiatietojen rannattomalla hetteiköllä, jossa jalka uppoaa yhä syvemmälle detaljitietojen mutaan, jossa vastauksen häilähtelevä valo etenee vain yhä kauemmas sitä tavoittavaa. Sielun ja ruumiin välisen suhteen selkeätä ratkaisua ei löydetä siinä tutkimusulottuvuudessa, jossa hän ja koko neuropsykologia vaeltelee. Vastauksia, hyvin väkeviäkin on kyllä olemassa, mutta ne eivät ole koskaan neuropsykologian tai psykoneurologian tai minkä tahansa sosiaalipsykoneurologismin tavoitettavissa.