Pois

D. Scott Rogo: Kuolemastako uusi elämä? Suom. Anna-Maija Viitanen. Otava 1988.

SIITÄ ITSESTÄÄN; KUOLEMASTA

Me kaikki suojaudumme kuolemalta kaikin keinoin. Yksi keino on kirjoittaa ja puhua siitä paljon. Meistä tuntuu silloin että olemme lähestyneet sitä, että uskallamme sitä käsitellä. Mutta käsittelemme vain omia mielikuviamme, milloin kauniita, milloin pelottavia. Uskonnolliset järjestelmät pelottelevat ja lepyttelevät meitä, rakastamme, vihaamme, pelkäämme, toivomme kuolemaa, emmekä silti tuumankaan vertaa sitä, vaan vain omia kahden pimeyden välissä lepattavia ajatuksiamme.



<> <> <>



Minun omat ajatukseni, nuo hauraat päiväperhot, koskettavat herkimmin kuolemaa Valkeakosken kappelissa muutama vuosi sitten. Isäni, sanoja jo repeytyneellä muistillaan tapaillen lausui sisarelleen jäähyväiset:


Seisoin isäni, tuon väsyneen vieressä, kun saatoin hänen sisarensa hautaan. Pari kuukautta myöhemmin kuulin taas tuon runon, nyt toisen lausumana kun saatoin isäni sisarensa viereen.


<> <> <>

Tuonpuoleisesta on tietoa vaikka millä mitalla. Kuinka paikkansapitävää se on, on aivan toinen juttu. Klassiset uskonnot ovat aina ja kaikkialla puhuneet siitä, kukin tavallaan. Parapsykologiakin on yrittänyt muutaman kymmenen vuoden ajan antaa oman panoksensa mm. jälleensyntymäilmiöiden tutkimuksella. Tavalliset mystiikkaa harrastamattomat ihmiset ovat kautta vuosituhansien nähneet kuolleita omaisiaan ja saaneet heiltä viestejä. Kuoleman rajalla käyneiden selostukset ovat oma lajinsa.

Scott Rogon teos Kuolemastako uusi elämä? kuuluu kirjallisuuden lajiin, jota sukupolvi toisensa jälkeen haluaa odottaen vastausta jota ei koskaan tule. Kyseinen kirjallisuus suhtautuu myönteisesti henkimaailmaan ja kuolemanjälkeiseen elämään, ja käyttää todistusmenetelmänään suurta määrää mahdollisimman todistettuja anekdootteja, parhaassa tapauksessa runsaan viitekirjallisuusluettelon kera. Rogon sekoite on klassinen: Ruumiista irtautuminen, kuolemanrajakokemukset, henkien ilmestymiset, mediumismi, kuolemanjälkeinen elämä, jälleensyntyminen.

Nämä kirjat eivät muuta mitään, sillä uskovat uskovat ja uskottomat eivät, ja ne jotka omakohtaisia kokemuksia läpikäyvät ovat joko hulluja tai viisaita, eivätkä kummatkaan pysty kokemuksiaan muille siirtämään. Uskon ja epäilyksen rajamailla harhailevien täytyy tietysti löytää mietelmiinsä ja kokemuksiinsa taustamateriaalia, ja siihen on Rogon totuudellisuuteen ja avoimeen pohdiskeluun pyrkivä kirja monen muun samankaltaisen teoksen kanssa aivan sopiva.

Rogon ehkä tärkein avainlause löytyy hänen esipuheestaan hänen ottaessaan kantaa tuonpuoleisen maailman miettimisen hyödyllisyyteen: "Minun mielestäni asiaa on turha miettiä, sillä loisimme tulevasta maailmasta vain omien halujemme mukaisen. Todisteet kuolemanjälkeisestä elämästä ovat niin ristiriitaisia ja ongelmallisia, ettei moisissa pohdiskeluissa olisi mieltä."

<> <> <>

Rogot ja heidän lukijansa tulevat ja menevät. Pojat kantavat isäinsä arkkuja kuten ovat aina kantaneet, mielessään kysymykset, vastaamatta jääneet


... Maailmani alkoi kun uppoamaton upposi, Titanic.
Siitä lähtien vain hukkuvia,
sukupolvi sukupolven jälkeen avunhuutoja.

Maailmani on pelastusveneiden maailma,
miksi soutavat rannasta poispäin,
uuden maanko löytääkseen?
Tänne, tänne! Eivät vastaa.
Kysyn isältäni haudastaan, äidiltäni
kukkiensa keskellä mökkinsä pihamaalla.

Hymyilevät salatietävästi,
toinen ylös maasta,
toinen maan puoleen viittaa.

(Arvo Turtiainen: Syyskevät 1959)


Markku Siivola