Jane Fonda: Uusi jumppa- ja laihdutuskirja. Suom. Anna-Liisa Laine. WSOY 1987.

Näyttivät alkavan housut sillä vyötäröstä ylöspäin, vaan meneehän siitä joku suikale koipienkin välistä, sillä Jane Fondalla, anorektikkojen agitoijalla. Ei siinä mummot (paitsi Fonda itse, hyvännäköinen kuin mikä, täyttää tänään 21.12.87 tätä kirjoittaessani 50 vuotta!) itseänsä vatkuttele siinä Fondan uudessa jumppa- ja laihdutuskirjassa, vaan se pursuaa nuorta verevää elämää, on yhtäkuin rotunaisia tyyliin Jenkki huuleen ja surffilauta vastatuuleen. Toki kuvissa on etupäässä Fonda, etu- ja takapäästä ja muualtakin kuvattuna ammattilaisasennoissaan, vaan yksi muskelimisterikin, Fondan valmentaja, tukka muuten samanvärinen kuin minulla, jos mustavalkokuvasta voin oikein päätellä, on uroiden edustajana. Hiukset Barron, meikit Jeff Jones plus kuvatoimitus ja tuotantojohto alkuluettelossa antaa aavistaa Amerikanammattilaisten olevan asialla. Kaukana ovat tämän kirjan mainosotteet suloisen liikuttavasta Valkeakosken Sanomissa kauan kauan sitten olleesta pikku tekstimainoksesta: "Ole nuori, ole terve, ole kaunis. Käytä meidän tuotteitamme. Kemikalio Häme".

Maistuukos tässä nyt kateuden sävy kun satuin kirjan aukaisemaan juuri kun oli toisessa kädessä marmelaadipullaa ja pöydällä limunaatia? Kyllä. Silti en kuitenkaan mene peilin eteen kiusattavaksi, vaan ryhdistäydyn ja kirjoitan aina yhtä objektiivisesti kuin ennenkin.

Fonda lienee tunnetumpi filmeistään ja poliittisesta esiintymisestään, eritoten Vietnamin sodan vastustuksestaan kuin workoutistaan kuten hänen jumppaohjelmiaan tavataan nimittää. 27 vuotta sitten hän sai ensimmäisen filmiroolinsa, joita on kertynyt jo kolmekymmentäkuusi, niistä kaksi Oscariakin.

1/2 - 1 prosenttia amerikkalaisista 16-18-vuotiaista tytöistä sairastuu anoreksiaan. Fonda on itsekin kärsinyt syömähimohäiriöstä; bulimiasta eli ahmimishäiriöstä oksenteluineen ja sen kääntöpuolesta anoreksiasta. Osuutensa lienee hänen äidilläänkin, joka Janen kahdentenatoista ikävuonna teki itsemurhan nuoruutensa ja kauneutensa kadottamisen pelosta. Jane vahvistaa saman, minkä Kim Chernin kertoo kirjassaan "Nälkäinen minä - naiset, syöminen ja identiteetti" (Otava 1987): että tyttöporukoiden ryhmämässäily ja ryhmäoksentaminen on miltei epideemistä todellisuutta Amerikassa; aikamme nuoruus- ja kauneuskultin kehdossa . Tämän ilmiön sosiaalipsykologiseen taustaan; umpikujaan johtavaan uuden vapaan naisen roolin raivokkaaseen etsintään, ei Fonda puutu, mutta Chernin pohtii sitä kirjansa alusta loppuun. Jos yhteiskuntamme arvostukset olisivat samat kuin Julius Caesarin: "Mä pöytähäni lihavia tahdon, sileäpäitä, jotka yönsä hyvin nukkuu", ei tätä häiriötä juuri lainkaan esiintyisi, mutta arvaan Caesarin tarkoittaneen vain miehiä.

Irvokkaita vastakohtaisuuksia on maailma täynnään: toisella puolella palloa kuollaan nälkään, toisella mässäillään ja oksennellaan, ja kaikki voivat pahoin. Eilen esiteltiin Ruotsin televisiossa Kiirunan ilmapallokokeilu: sata lihavaa ihmistä on saanut sellaisen mahaansa näläntunnetta lievittämään. Vaan ei auta sekään. Englannissa 12 yli- lihavasta, keskipaino 121 kiloa, oli 11 lihonut entiselleen kahden vuoden kuluessa, ja jotkut olivat kärsineet pallon aiheuttamista komplikaatioista. Alkoholismin tavoin lihavuuskin jakaa mielipiteet siitä, onko se sairaus vai ei, ja kumpiakin paheksutaan. Pullon kallistus ja käden liike suuhun kun ovat tahdonalaisia liikkeitä. Tosi on kuitenkin kysymyksessä, koska kumpikin sairaus (oikeammin sairauden ilmentymä, ulkoinen toteuttava tekijä) voi johtaa ruumiillisiin ja sielullisiin kärsimyksiin sekä ennenaikaiseen kuolemaan.

Fonda näyttää päässeen tasapainoon häiriönsä kanssa, sillä hänen kirjansa on aivan mukiinmenevä, kiihkoilematon ja kohtuullisuutta, itsekritiikkiä ja yksilöllisyyttä omien dieetti- ja liikuntaohjeiden laadinnassa tähdentävä. Esimerkiksi kerrottuaan rakkaudestaan juoksemiseen hän lopettaa kuvauksensa: "... ja erityisesti pidän siitä, kun se on ohi". Kaikki teksti ei kuitenkaan ole Fondan kynästä kotoisin. Vai voisiko hän kehottaa "...kaikkia niitä, jotka eivät pysty hallitsemaan alkoholinkäyttöään, ottamaan yhteyden AA-toimistoon, Pietari Hannikaisentie 1"? Liekö haamuraapustelijoita muuallakin?

Dieettiohjeet ovat sitä samaa, mitä ne kaikki pienin variaatioin tapaavat olla: vähärasvaista, mieluummin kasviksia, tasapaino hiilihydraattien, valkuaisen ja rasvan nauttimisen välillä, vähän suolaa, ei teollisesti käsiteltyjä ruokia, ei keinotekoisia makeutusaineita jne jne. Ei mitään uutta ja mullistavaa, ei ihmekuureja vaan tavallisen järkevää tekstiä.

Liikuntapuolella tähdentää Fonda, että riippumatta siitä, millaiseksi lukija oman liikuntaohjelmansa muotoaa, tulisi liikunnan sisältää kolme perustekijää: aerobiset, voima- ja venytysharjoitukset. Aerobisuudella hän käsittää rivakkaa, mutta ei hengästymiseen johtavaa vähintään 20-30 minuutin liikuntaa. Hengästyminen on merkkinä anaerobisuudesta eli keho ei saa riittävästi happea toiminnoilleen, jolloin se alkaa polttaa varastoituneita hiilihydraatteja tai glykogeenia, kun taas rasva palaa vain silloin kun mukana on riittävästi happea.

Kaksi kolmasosaa kirjasta on valokuvaesimerkkejä "janeilusta". Oikein säälittää niiden lukemattomien pullukoiden puolesta, jotka petkuttavat itseään niitä riuhtoessaan. Liikkeissä sinänsä ei tietysti ole mitään vikaa, ja miehenpuolena katsoo kauniiden naisten kuvia erityisen mielellään, tulinpahan vain välillä ajatelleeksi kirjan kohderyhmää, ja vertailleeksi suomalais-ugrilaista uumaa anglosaksiseen.

Oikein hyvinhän tämä kirja liikunnan ja dieetin perusasiat esittää. Siististi kuvattu kirja ja kiihkoilematon teksti, ei kai kirja enempää kohderyhmänsä eteen voi tehdäkään. Varmaan joku naisista saa siitä sellaisen sopivan suuruisen herätyksen, joka vie liikakilot ja tuo hyvän olon, muttei anoreksiaa tai hölkkähulluutta.