Anja Porio & Ilkka Porio: Kolmas vuodenaika. Kirjapaja 1995

Sanouduin irti ainakin tämän kirjan osalta teologi ja seurakuntapappi Anja Porion ihailijaklubista, johon liityin luettuani hänen toissavuotisen miehen kritiikkinsä Missä olet mies (Kirjapaja 1993), joka oli ihastuttavan herkkä ja tasapuolinen miestä kohtaan.

Raamattuviitteiden määrä on käänteisessä suhteessa omaan sanottavaan, ja tässä kirjassa ne ovat lisääntyneet, liekö sitten kanssakirjoittajan Ilkka Porion vaikutusta. Kirjan henki on muutenkin mieskirjaa huonompi - riippuen tietysti siitä mitä lukija kirjasta hakee.

Anja, 53, ja Ilkka,55, ovat kolmannen iän varhaisvanhuusiässä (50-60) määritelmänsä mukaan. Keskivanhuus ovat ikävuodet 60-70, ja myöhäisvanhuus siitä eteenpäin. Nämä kaksi varhaisvanhusta lähtivät kiertelemään vanhusten hoitopaikkoja niin asukkaita kuin henkilökuntaakin haastatellen ja Vanhustyön keskusliitosta ja Sosiaali- ja terveysministeriöstä lisäaineistoa saaden. Tuloksena on vanhuuden ylistyslaulun ja tilastotietojen sekä kirkon ja kunnallisten terveys- ja sosiaalipalvelujen ja -palvelijoiden esittelyn risteytymä.

Krooniset ja kuolemaankin vievät taudit, yksinäisyys, dementia, alkoholismi, muutto omasta kodista hoitolaitokseen, väkivaltaiset omaiset, toki niitäkin kuvataan supervanhusten ohella. Ne toimivat vanhuuden puolustuksen vahvistajana; tummina kehyksinä, joista kirkastettu vanhus nousee ihmisenä esiin.

Juuri se häiritsee. Vanhuuden kunnioittamisen ja arvostuksen kirkastus on hyvä varoen käytettynä, sen jälkeen se muuttuu todistukseksi kääntyen itseään vastaan. Anja ylettyy väliin jo komiikan puolelle: "...tutkii muutoksia / saksankielen sanojen taivutuksissa / työ edistyy hyvin ja / tulokset mielenkiintoisia // ei hän ehdi 90-vuotispäiviä viettämään / ennenkuin on ajanut / aineiston tietokoneeseen..." --- Porioiden yliymmärtävä tyyli alkaa etäännyttää vanhat ansarikukiksi. Sen ohella löytyy kuitenkin vankkaa asiaa vanhusten kohtaloista ja kohtelusta, pienistä henkilökohtaisista tarinoista asiatietojen lomassa. Oletan että suuri osa "vanhenemisen seikkailusta kiinnostuneista", kuten he kirjansa kohderyhmän määrittävät, ottaa kirjan pelkästään myönteisesti vastaan innostavana ja suomalaisesta hoitotodellisuudesta tietojakin antavana puheenvuorona.

Toistan lopuksi saman minkä kuusi vuotta sitten kirjoitin Nouwen & Gaffneyn mainion, Porioiden kirjaa paremman vanhuskirjan (Elämän pyörä, Kirjapaja 1989) kritiikissä: Itsekin olen tuntenut vanhuksen, täältä 69-vuotiaana lähteneen, joka viimeiseen hetkeensä saakka säteili sellaista viisautta ja valoa, jonka kaltaista en sen koommin ole niin nuorissa kuin (valitettavasti) vanhoissakaan tavannut. Mutta jo yksi esimerkki riittää: Vanhuus voi todellakin olla sädehtivää valoa. -- Yhtä sädehtivä hän oli tosin jo nuorena...