Viktor E Frankl: Tiedostamaton jumala. Suom. Marja Kyrö. Kirjayhtymä 1987

"Totuus on kaikissa muodoissa mutta se ei ole minkään muodon yksinoikeus".

Olen tavannut joskus lopettaa kritiikkini tähän vanhan viisaan ystäväni lausahdukseen, mutta tekstini kaavoittumisen välttämiseksi olkoon nyt alussa, vallankin kun se kuvaa tunnelmiani Viktor E Franklin, keskitysleirikokemustensa ja logoterapian kehittämisensä vuoksi kansainvälisesti tunnetun lääkärin uusinta kirjaa. Totuudesta Franklkin puhuu, mutta havittelee siihen yksinoikeutta.

Uusi ei kirja ole, jo vuonna 1948 kirjoitettu. Frankl toteaa neljännesvuosisata myöhemmin ettei se enää täysin vastaa hänen ajatteluaan, mutta sen ajatuksellisen tiiviyden vuoksi hän on tyytynyt vain kevyesti korjailemaan sitä ja täydennykseksi liittämään sen perään aihetta sivuavia myöhempien vuosien tuotoksiaan.

Elämän tarkoituksen olemassaolon tähdentämisen vuoksi saa logoterapia sosiaalisen tilauksensa, kun uskonto ei ole enää sellainen (sitova) kantovoima kuin sukupolvia sitten, eivätkä idän uskonnot ja Kalifornian lounastuntimystiikat ole voineet länsimaista ihmistä riittävästi tukea kun hän luonnontieteiden häikäisevän todistusvoiman virvatulta seuraten hylkäsi jumalan ja valitsi pommin.

Frankl on aina saarnannut maailmaan leviävästä tarkoituksettomuuden tunteesta, ja alentunut laatimaan naurettavia testejä, joilla hän on sen muka "todistanut", sillä hän tietää kuinka transsiin länsimainen nykyihminen menee kun hänen silmäinsä edessä heilutellaan akateemisella tieteellä hopeoitua tutkijadiplomia. Vaikka Franklin filosofia jumalaa syleillessään toisaalta nauraa tuollaisille psykologisten testien palapelinäperryksille, houkuttuu se lainaamaan vihollisen varastosta aseita kun omat eivät riittävästi viholliseen pure: "Useissa tutkimuslaitoksissa on nyttemmin kehitetty testejä, joilla voidaan diagnosoida noogeeninen neuroosi ja mitata eksistentiaalinen frustraation aste". - Jeesus sentään!

Vaikka Franklin filosofia sisältääkin äärettömyyden ainekset, on jo tästä 40-luvun tuotteesta nähtävissä se korskeus, mikä myöhemmin on kehittynyt pahanlaatuiseksi maailmanpelastamishaaveiluksi, kun Frankl miltei kaikissa myöhemmissä teksteissään jatkaa suorastaan vastenmielisen tyrkyttävästi kehumista oman maailmanpelastusoppinsa erinomaisuudesta.

Tässä "Tiedostamattomassa jumalassa" Frankl piirtää selvimmin näkyville ajattelunsa perusrakennetta, joka toisaalta tekee kirjan raskaaksi seurata, koska hän ei ole laatinut helpottavia tiivistyksiä siinä määrin kuin olisi hyvinkin ollut mahdollista. Lukijan on siksi itse jaksettava kehiä langanpäät auki.

Frankl asettaa psykoanalyyttisen mallin esittämän automaattisen sieluaparaatin rinnalle eksistenssianalyysinsa itsenäisen henkisen olemassaolon. Egolle antaa Frankl ratkaisevasti laajemman merkityksen. Hän luo egon alueelle uuden, oppinsa kaikkein keskeisimmän ulottuvuuden; alitajuisen egon, jonka hän jyrkästi rajaa eri asiaksi kuin alitajuisen idin. Vain tämä egon henkinen syvyyspersoona on Franklille ainoa joka ansaitsee syvyyspersoonan nimen. Psykoanalyysiä hän syyttää siitä, että se on tehnyt inhimillisestä olemisesta idin orjan riistämällä siltä egon.

Alitajuinen ego on Franklille henkinen alitajunta, josta psykoanalyysi ei tiedä mitään, idin alitajunta taas viettivoimainen alitajunta, psykoanalyysinkin klassisesti tuntema. Siellä missä tämä viettivoimia sisältävä psykofyysinen id murtautuu tietoisuuteen, nähdään neuroottisia ja psykoottisia ilmentymiä. Henkinen egon alitajunta ilmenee vuorostaan kolmessa eri ulottuvuudessa: omatuntona, rakkautena ja taiteena.

Frankl puhuu kautta tuotantonsa väsyksiin asti tarkoituksesta ja sen löytämisestä. Sen löytää "tarkoitus-elin", joka on juuri omatunto. Juuri se määrittää ihmisyksilön ainutlaatuisen ja ainutkertaisen paikan maailmassa; löytää alati muuntuvan ja vaihtuvan tarkoituksen jokaisesta hetkestä. Frankl syyttää psykoanalyysia omantunnon pelkistyksestä pelkkien viettivoimien pohjalta lähteväksi super-egoksi, isäkuvasta lähtöisin olevaksi.

Omantunnon ilmaisu on intuitiivinen ja eettinen, rakkauden eroottinen, ja taiteen taas inspiratiivinen. Niitä ei alkulähteillään voida lainkaan johtaa mistään yleisistä moraalisista laeista kuten esim. Kantin imperatiivin hengessä eikä rationaalisesti tutkia kuten ei silmä voi nähdä itseään, sanoo Frankl viitaten tässä myös intialaiseen Veda-runoihin.

Unianalyysiin hän tuo yhden vapausasteen lisää kertomalla ettei seksuaalisuutta tarvitse metsästää jokaisesta symbolista, mutta toisaalta sitoo unen ymmärtämistä omalla tavallaan olemalla sitä mieltä, että omatunto on kaikkein käyttökelpoisin malli henkisen alitajunnan toiminnan paljastamiseksi. Noissa kahdessa sanassa "käyttökelpoisin malli" heijastuu Franklin muunkin tuotannon osoittama hirttäytyminen omaan järjestelmäänsä. Uni ei Franklinkaan tulkinnassa toimi unennäkijän omilla ehdoilla.

Frankl jatkaa kehittelyään hahmottelemalla eksistenssianalyysinsa kolmiportaisen kehityslinjan. Lähtökohtana, ensimmäisenä portaana sillä on ollut ihmisen inhimillisen olemisen fenomenologinen alkutila, jonka elementtejä ovat vastuussa oleminen ja tietoisuus. Toinen kehitysvaihe johti em. henkiseen alitajuntaan, joka on siis egon, ei idin ominaisuus. Kolmannessa kehitysvaiheessa on "eksistenssianalyysi nyt löytänyt" ihmisen henkisestä alitajunnasta vielä kerroksen lisää, tiedostamattoman uskonnollisuuden alueen, alitajuisen jumalan. Tämä on kirjankin nimenä, mutta Frankl varoittelee ensinnäkin samaistamasta Jumalaa henkiseen alitajuntaan, toiseksi ymmärtämästä henkistä alitajuntaa panteistisesti kuvitellen sen olevan suoraan jumalasta, tai kolmantena virheenä tekemästä siitä okkultistisen makuisesti jumalan kaltaisen kaikkitietävän tai ainakin enemmäntietävän. Näin ollen ei alitajunta ole sen enempää ei-jumalallista kuin jumalallistakaan.

Frankl antaa tässä kohdin C.G.Jungille kyytiä esittämällä, että Jung paikansi alitajuisen jumalan väärin: idiin, siellä piileviin uskonnollisiin kollektiivisiin jo ennalta strukturoituihin aivoihin sitoutuneisiin arkkityyppeihin. Frankl ei hyväksy tätä kollektiivisuutta ja jungilaisuuden "arkaisoivaa mytologiaa". Hän ei myöskään näe uskonnollisuuden olevan kahlittu mitenkään biologiaan ja siihen kytkeytyneisiin arkkityyppeihin, vaan näkee kaikkien etukäteen laadittujen muotojen olevan kulttuuri- vaan ei geeniperinnön ilmausta. Uskonnollisuuden sairaat ja lapselliset muodot ovat hänelle kulttuurin kautta periytyneitä vanhoja lapsuusajan kuvia, joiden alla ovat kuitenkin näkymättömissä tukahdutetun uskonnollisuuden piilotajuiset kokemukset. Päinvastoin kuin Freud, joka sanoo, että "uskonto on yleisinhimillinen pakkoneuroosi: se juontaa juurensa oidipuskompleksista, isä-lapsi-suhteesta", näkee Frankl pakkoneuroosin olevan sielullisesti sairasta uskonnollisuutta.

Frankl on elämänfilosofinen portinvartija. Kaikki filosofiat, jotka ovat itse itsensä selittäviä umpiomaisia järjestelmiä, lähimpänä esimerkkinä tässä yhteydessä tietysti psykoanalyysi, eivät tiedä porttia olevankaan. Frankl tietää. Avoimet järjestelmät sisältävät hengitysaukon; portin elämän loppumattomuuteen tunnustaen etteivät tiedä kaikkea. Albert Einsteinin sanoin näin on jopa matematiikassa: "Siinä määrin kuin matematiikan lait esittävät todellisuutta, ne eivät ole varmoja; ja siinä määrin kuin ne ovat varmoja, ne eivät esitä todellisuutta". Frankl seisoo portillaan, mutta ei itse käy siitä läpi vaan on kehittänyt Love Storyn sen kanssa toitottaen sen ihanuutta niin että muukin kansa jää töllistelemään sitä.

Meille ihmisille on oltava saatavilla loputtomasti erilaisia kuvia ja peilejä joihin itseämme ja ominaislaatuamme heijastaen haparoimme eteenpäin oman elämämme nopeasti ohi sähähtävässä kaarivalossa kahden pimeyden välillä, vaikka totalitarismit luulevatkin kansan saavan kaiken siunauksen yhdestä ainoasta ideologiasta. Siksi luettakoon riemumielin niin Franklin kuin hänen aikalaistensa ja kahden ja kuudentuhannen vuoden takaisten kollegoidensa tekstejä siitä miten sielu milloinkin pitää viipaloida. Jokainen ihminen tyhmyyksineenkin on mysteerin kerälle johtava langanpää, ja jos emme mielioppimme mukaan heti erottele oikeata väärästä, voimme alkaa nähdä sanojen ja aikakausien taakse niiden yhteisiin nimittäjiin.

Markku Siivola